Mark Haddonin autismia kuvaavan romaanin sovittaminen näyttämölle ei ole mikään helppo tehtävä, ja Tampereen työväen teatteri muuttaakin teosta olennaisesti matkan varrella. Suuri määrä kirjan tekstiä siirtyy sellaisenaan näyttämölle, mutta sävy kokee silti erikoisen transformaation.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus (The Curious Incident of the Dog in the Night-Time, 2003) on kertomus teini-ikäisestä Christiopher Boonesta, joka eräänä yönä löytää naapurin rouvan Wellington-koiran iskettynä kuoliaaksi talikolla. Christopher kärsii autismista (tai näytelmän kuvauksen mukaan tarkemmin aspergerin oireyhtymästä) ja hänen on hankala tulla toimeen arkitodellisuuden kanssa. Matemaattisten pulmien ja Sherlock Holmes -tarinoiden parissa viihtyvä Christopher päättää selvittää Wellingtonin murhaajan, vaikka isä Ed kieltääkin tunkemasta nenäänsä muiden asioihin, eikä Christopher osaa valehdella.

Kirjana Yöllisen koiran merkillisen tapauksen tekee poikkeukselliseksi sen narratiivien tyyli. Kun ensimmäisen persoonan kertoja on autistinen, on kerronta luettelomaista ja yksinkertaisiin lauserakenteisiin perustuvaa, minkä lisäksi Christopher käyttää paljon kuvia havainnollistamaan näkemiään asioita mainoksista tähtikarttoihin. Christopher kirjoittaa kirjaa koulunsa erityisopettajalle Siobhanille (näytelmässä Sandra), joka rohkaisee häntä jatkamaan ja neuvoo, kuinka kirjoja kirjoitetaan. Kirjojen lukijat eivät esimerkiksi ole kiinnostuneita matematiikan tehtävien ratkaisuista, mikä on Christopherin mielestä käsittämätöntä.

Näytelmässä Jyrki Mänttärin esittämän Christopherin eristäytyneisyyttä maailmasta kuvastetaan hienosti asettamalla näyttelijä koko ensimmäisen puoliskon ajaksi pyöreällä alustalle, jonka ympärillä maailman sekavat tapahtumat vöyryvät. Vain aika ajoin joku hahmoista pääsee sisään Christopherin kuplaan – eivätkä seuraukset aina ole positiiviset. Ohjaaja Otso Kauton lisäksi lavastaja Tarja Lapintie ja valosuunnittelija Kyösti Kallio ansaitsevat efektistä kehuja, sillä ajoittain heijastavaa alustaa ja valoja käytetään erinomaisesti eri vaikutelmien luomiseen. (En tosin tiedä, kuinka paljon produktio on velkaa Lontoon Royal National Theatren tulkinnalle.)

Näytelmän ensimmäisellä puolella hyödynnetään runsaasti suoraa tekstiä Haddonin romaanista, joko Christopherin itsensä tai Sandran (Miia Selin) lukemana, sekä tietysti repliikeiksi purettuna. Tästä syntyvä vaikutelma on kovin erilainen kuin kirjassa. Romaanissa nimittäin valtaosa Christopherin tekstistä on lausumatonta, ja lukijalle muodostuu kuva erittäin hiljaisesta pojasta, joka miettii paljon.

Kun kuitenkin Mänttäri lukee tekstiä ja etenkin kun sitä on muutettu dialogimuotoon näyttelijöiden välillä, on vaikutelma aivan toinen. Näytelmän Christopher on levoton, jopa keskittymishäiriöinen, eikä myöskään Mänttärin intonaatio ole sillä tapaa monotoninen kuin kirjan perusteella kuvittelisi. Tällä en tarkoita, etteikö Mänttäri tekisi aivan loistavan roolityön. (Kuin myös Edin roolissa nähtävä Auvo Vihro!) Näytelmän ja kirjan päähenkilöt vain ovat hyvin erilaiset, enkä ryhdy tässä spekuloimaan kumpi kuvastaa autismia paremmin.

Väliajan jälkeen näytelmässä otetaan kuitenkin aivan toinen suunta. Lontooseen sijoittuvissa kohtauksissa ei yhtäkkiä luotetakaan enää vain Haddonin tekstiin ja Christopherin puheeseen, vaan kuvatut asiat esitetään pikemminkin suoraan ja sanattomasti. Tässä kohtaa näytelmä nousee omilleen. Metrokohtaukset ovat samaan aikaan hervottomia ja ahdistavia, mikä on tietysti tarkoituskin. Christiopherin ahdistusta kuvataan niin lähenevillä seinillä kuin joka puolella ryntäilevillä ihmisilläkin. Tarinan loppupuolta venytetään näyttämöllä ehkä turhaan pitkään, mutta toisaalta se tarjoaa enemmän teatteriin sopivaa materiaalia kuin alkupuoli. Kirjan  loppuun lisätty matematiikan päättökokeen ratkaisu on toteutettu lavalla hauskana loppukevennyksenä, vaikka kirjassa sitä tuskin moni vaivautuu käymään läpi.

Näytelmäversiota on jossain määrin väritetty komiikalla, joka kirjassa on korkeintaan vihjattua. Monet yhdentekevät sivuhahmot on muutettu teatterissa hauskoiksi, parissa kohtaa jopa hieman väkisin, mutta ehkäpä mahdollisesti ahdistavien kohtausten on ajateltu kaipaavan kevennystä. Lisäksi näytelmän loppupuolelle on lisätty myös metafiktiivinen elementti: Sandran ehdotuksesta Christopherin tekstistä ollaan sovittamassa näytelmää, joka siis ilmeisesti on tämä yleisön parhaillaan katselema näytelmä. Temppu on tuttu monista teatteriproduktioista (esim. Mustapukuinen nainen), mutta Yöllisen koiran merkillisessä tapauksessa se jää melko irralliseksi.

Ylimalkaan Yöllisen koiran merkillinen tapaus on kerronnallisesti hieno romaani, joka on samaan aikaan sekä haastava että helppolukuinen. Tampereen työväen teatterin sovitus lainaa paljon suoraan romaanista, mutta muuttaa sen sävyä ja vaikutelmaa keskeisesti. Jälkikäteen teokset muodostavat kaksi kiinnostavaa tulkintaa tarinasta, joka on hauska ja liikuttava samassa mitassa.

(Vertailussa käytetty Otavan käännöstä (2003), suom. Terhi Leskinen.)