Seuraavat 500 vuotta

Seuraavat 500 vuotta 1

Lauri (Carl-Kristian Rundman) joutuu kuulusteluun, mutta miksi? (Kuva: Stefan Bremer)

(Espoon kaupunginteatteri, 2017)

Paavo Westerbergin ohjaama ja käsikirjoittama Seuraavat 500 vuotta on hieman epätasainen yhdistelmä huonedraamaa, trilleriä ja surrealismia. Vain kolmen näyttelijän ja minimalistisen lavastuksen avulla luotu näytelmä sisältää hienoja hetkiä ja oivalluksia, vaikka kokonaisuus on vaikeahko ja hajanainen.

Tapahtumat käynnistyvät kuulustelusta. Lauri (Carl-Kristian Rundman) istuu poliisin (Ria Kataja) kuulusteltavana, mutta koskeeko tapaus jotakin mitä hän itse on tehnyt vai kenties Kristiania (Eero Aho), jonka suhde Lauriin jää epäselväksi. Liittyykö tapaus jotenkin putkimieheen, johon Lauri joko kävi tai ei käynyt käsiksi. Vai siihen, kuinka Laurin koira tappoi Kristianin koiran? Ja olivatko miehet edes ystäviä?

Hyvin pian käy selväksi, että Seuraavat 500 vuotta esittää enemmän kysymyksiä kuin mihin sillä on aikomusta vastata. Näytelmä luo kuvan maailmasta, jossa totuus on suhteellista, riippuvaista tilanteesta ja kysyjästä – tai vain siitä, että sopivaa kysymystä ei esitetty.

Näytelmän teemat palavat Martti Lutheriin (1483–1546) ja hänen raamatunkäännökseensä. Oliko Luther oikeassa kirjoittaessaan, että vain uskolla voi pelastua vai tarjotaanko kaikille synninpäästä uskoon katsomatta?

Seuraavat 500 vuotta 2

Näytelmän tunnelmaa rakennetaan lavastuksella, valoilla ja videokuvalla. (Kuva: Stefan Bremer)

Seuraavat 500 vuotta on huomattavasti sirpaleisempia ja abstraktimpi, kuin esimerkiksi Westerbergin edellinen näytelmän Mahdolliset maailmat (Kansallisteatteri, 2016). Erityisesti Rundman tarjoilee voimakkaan ja hienovaraisen roolisuorituksen, ja hienon näyttelijätyön ohella esityksessä parasta ovat Markus Tsokkisen lavastus sekä Ville Seppäsen valosuunnittelu.

Yhdessä vaatimaton lavastus ja valot auttavat luomaa tarinan tunnelman ja korostamaan sen painavimpia hetkiä. Jo se, että Espoon kaupunginteatterin avaran Revontullihallin sisään on rakennettu kokonaan katettu ja suljettu tila, jonka sisällä näytelmä esitetään, luo aivan oman, klaustrofobisen tunnelmansa. Valosuunnittelun ansiosta tila tuntuu yhdellä hetkellä ahtaalta ja toisena avaralta.

Kun keinotekoisten, räikeidenkin valojen tilalle sitten syttyy yksittäinen, elävä kynttilän liekki, on se kuin muistutus siitä, ettei kaikki viaton ja kaunis ole vielä mennyttä. Ehkäpä rivien väliin kadonnut totuus lopulta onkin vielä olemassa, siellä jossain.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s