Sivuhenkilöt

Sivuhenkilöt

Henna Kaikula esittää Sivuhenkilöiden fyysisesti haastavimman roolin. (Kuva: Heli Sorjonen)

(2016)

Alma Lehmuskallion ohjaamaa Sivuhenkilöt yhdistelee nykysirkusta ja kerronnallista teatteria äärimmäisen melankoliseksi esitykseksi. Näytelmässä sukelletaan vanhan valokuvan paljastamiin muistoihin, mielikuviin ja kadonneeseen historiaan.

Sarja: Tampereen teatterikesä.

Sivuhenkilöt ovat usein niitä hahmoja, joihin katsojan huomio ei kiinnity. Heidän tehtäväkseen jää heikoimmillaan vain tukea päähenkilöiden kertomusta, kuin statistit tai lavasteet. Heidät on sysätty taustalle, eikä heidän kohtalonsa kiinnosta ketään.

Tällainen lienee tausta-ajatus Alma Lehmuskallion ohjaamassa ja Eira Virekosken käsikirjoittamassa näytelmässä Sivuhenkilöt. Esitys käynnistyy vanhoista valokuvista – tarkemmin sanottuna kuolleesta ajasta niiden harvojen hetkien välillä, kun valokuvia oikeasti katsellaan. Hahmot havahtuvat uneliaasta olemassaolostaan vain välähdyksen ajaksi, kun katse käväisee valokuvalla. He eivät muista kaikkia yksityiskohtia elämästä, ja viettävät suurimman osan ajasta jonkinlaisessa välitilassa.

Tästä välitilasta siirrytään jonnekin todellisuuden tuolle puolen, repaleisiin muistoihin ja mielikuviin, jotka elämästä vielä säilyvät. Hahmoja on neljä: valokuvaajapariskunta (Ulla Raitio ja Saku Mäkelä), vaimon äiti (Henna Kaikula), ja neljäs hahmo (Milla Järvinen), jonka nimeäkään ei ensin oikein muisteta.

Sivuhenkilöt koostuu fragmentaarisista kohtauksista, jotka linkittyvät toisiinsa, mutta eivät muodosta eheää kokonaisuutta tai selkeää juonta. Läsnä ovat mielenterveyden epävakaus, sairastuminen, omaisen rooli, läheisyyden kaipuu ja tarve tulla huomatuksi. Kohtalo on kuitenkin jo alukukohtauksen sanojen sinetöimä: Lopulta meistä jää jäljelle vain ruumis arkkuun ja muutama valokuva.

Sivuhenkilöt on hyvin melankolinen näytelmä. Se ei ole täysin huumorintajuton, mutta huumorikin löytyy äkkivääristä ja tragikoomisista hetkistä. Näytelmän maailmankuva ei ehkä ole täysin lohduton, mutta piristäväksi sitä ei voi luonnehtia – paitsi taiteellisena kokemuksena.

Lehmuskallion ja työryhmän tuotanto on kutkuttava jo näyttelijätyöstä lähtien. Sirkustaiteellisesta osaamisestaan ammentavat näyttelijät tekevät huikean fyysiset suoritukset, joissa mielentiloja kuvataan vähintään yhtä paljon ruumiilla kuin dialogilla ja ilmeillä. Etenkin Henna Kaikula laittaa itsensä likoon todella vaativissa tempuissa, joiden voi tulkita kuvastavan maailmasta vieraantuneen äidin sisäistä todellisuutta

Myös näyttämötoteutus oli ainakin Tampereen teatterikesän näytöksissä erikoinen ja kekseliäs. Tuotanto valtasi koko Tampereen Pakkahuoneen ja käytti hyväkseet suuren rakennuksen syvyyttä ja kiinteitä rakennelmia portaista ulko-oviin.

Jos jotain negatiivista sanottavaa lähtee etsimään, ovat jotkut näytelmän kohtauksista aavistuksen liian pitkiä ja hitaita, mutta tämä on ehdottomasti makuasia. Kokonaisuutena Sivuhenkilöt on sykähdyttävä esitys, joka saa katsojan miettimään, millaisia sivuhenkilöitä itse olemme muiden tarinoissa ja mikä meidät jättää siihen rooliin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s