(Tampereen teatteri, 2014)

Lontoon toisiksi pisimpään pyörineen puhenäytelmän suomalainen sovitus luottaa vahvasti alkuperäisteokseen, ja luo aika ajoin sopivan hyytävän tunnelman. Näyttelijöiden kantama esitys kuitenkin ontuu kauhun osalta.

Mustapukuinen nainen (The Woman in Black) perustuu Susan Hillin vuoden 1983 romaaniin, ja teatteriversio sai ensi-iltansa Lontoossa vuonna 1987 Stephen Mallatrattin sovittamana. Perinnetietoisessa, goottilaistyylisessä kummitustarinassa lakimies Arthur Kipps lähtee Englannin syrjäseudulle Crythin Giffordin kylään setvimään edesmenneen rouva Alice Dradblowin jäämistöä. Syrjäisellä, vuoroveden eristämällä saarella sijaitseva talo piilottelee kuitenkin karmeaa, joskin ennalta-arvattavaa salaisuutta.

Tommi Auvisen ohjaus seuraa uskollisesti West Endin versiota: Susan Hillin kirjassa kuvattu kertomus on kehystetty lievästi metafiktiivisellä osalla, jossa vanha Arthur Kipps (Jukka Lesti) ja nimettömäksi jäävä näyttelijä (Esa Latva-Äijö) harjoittelevat esittämään Kippsin kirjoittamaa tarinaa. Kipps haluaa päästä eroon painajaisistaan, ja haluaa siksi kertoa tarinansa maailmalle. Alkukompuroinnin jälkeen he päätyvät siihen, että näyttelijä esittää nuorta Kippsiä ja Kipps itse kaikki muut roolit.

Kun ”päätarina” käynnistyy, teatterikehykseen palataan harvemmin, mutta se muodostaa silti näytelmäversion kiinnostavimman elementin. Tämä ei kuitenkaan johdu teatteriproduktiosta, vaan Hillin alkuperäisteoksesta. The Woman on Black on nimittäin perinteisyydessään suorastaan kliseinen kauhutarina, joka tuskin yllättää juuri niitäkään, jotka eivät ole kauhuun perehtyneet. Teosta voi tietysti lähestyä myös pastessina, jolloin sen heikkoudet muuttuvat kunnianosoituksiksi tyylilajille.

Kirjan heikkous ei kuitenkaan estä teatteriversiota toimimasta sinänsä, ja Tampereen teatterin tuotanto toimiikin enimmäkseen yhtä hyvin kuin Lontoon alkuperäisproduktio. Kotimainen versio on jonkin verran alkuperäistä lyhyempi ja alkupuolelle on kenties lisätty hieman komiikkaa Kippsin ja näyttelijän väliseen vuorovaikutukseen. Tämä ei ole välttämättä huono asia, sillä komedia toimii helposti ”jäänmurtajana”, joka rikkoo katsojien ennakko-odotukset.

Jukka Lesti ja Esa Latva-Äijö tekevät hienoa työtä monikerroksisissa rooleissaan, ja näytelmän tunnelma on välillä todella onnistunut. Se asia, joka Tampereen teatterin versiossa ei toimi niin hyvin, ovat kauhuefektit. Näihin ei tule pureutua syvemmin, ettei tule pilanneeksi näytelmää tulevilta katsojilta, mutta todettakoon, että esimerkiksi keskeinen äänitehoste olisi toiminut paremmin lyhyempänä, kuten kauhuelokuvien jump scare -efektit. Käännöksestä voisi myös mainita, että ”Yhdeksän Hengen Kannas” ja ”Ankeriasräme” särähtävät korvaa, kun mitään muita nimiä ei ole suomennettu..

Ylimalkaan Mustapukuinen nainen on kuitenkin onnistunut produktio, joka poikkeaa vahvasti kotimaisen teatterin valtavirran teoksista. Se ei toimi niinkään kauhuna kuin kiinnostavana metanäytelmänä, joka kiinnittää vahvasti huomiota siihen, kuinka näytelmän illuusio rakennetaan.

(Vertailukohtana käytetty The Woman in Black -näytelmä nähty Lontoossa kesällä 2011.)