Espoon kaupunginteatterin tuore sovitus löytää Maria Jotunin klassikosta nykyhetken peilin.

Kultainen vasikka on Maria Jotunin (1880–1943) klassikkonäytelmä elämästä sodan varjossa ja naisen hankalasta yhteiskunnallisesta asemasta. Ensimmäisen maailmansodan aikaan sijoittuva näytelmä sai ensi-iltansa alun perin vuonna 1918, mutta sen teemat eivät ole menettäneet merkitystään. Aikansa kriisi heijastuu helposti omaan aikaamme, ja vaikka naisen toimeentulo ei ole enää avioliitosta riippuvaista, on maailma kaikkea muuta kuin valmis.

Erik Söderblomin ohjaus purkaa Jotunin alkuperäistekstiä osittain, mutta säilyttää näytelmän hengen, tarinan ja valtaosan dialogistakin. Lopputulos kuulostaa kiehtovalla tavalla Jotunin klassikolta, mutta itsenäiseltä ja omilla jaloillaan seisovalta teokselta. Etenkin loppupuolella tulkinta ottaa etäisyyttä näytelmän rakenteeseen ja alkaa tuntua oikeasti oman aikansa lapselta.

Kati Lukan lavastus kuvastaa niin pirstaleista aikaa kuin näytelmän tulkintaakin: lavasteet ovat osissa, alati liikuteltavissa, eikä niistä rakenneta hetkeksikään kokonaista tilaa, eheää huonetta huonenäytelmälle. Kaikki muukin on sekaisin: tuoli siellä, sohva tuolla, kahviposliinit hajalla laatikossa. Elämä on rikki, poissa tolaltaan.

Lavasteita vasten heijastetaan myös sodan kuvastoa. Vaikka näytelmän hahmot ovat siviilejä ja kaukana sodan näyttämöstä, varjostaa se koko elämää ja sen arkisia ongelmia.

Kultaisen vasikan tarina on valtaosin ennallaan, mutta vapautta on otettu enemmän tulkinnassa. Eedit (Elsa Saisio) on kyllästynyt rahaan – tai oikeammin rahan puutteeseen, ja vaatii aviomiestään Jaakkoa (Janne Reinikainen) käyttämään hyväksi sota-ajan epävakautta ja keinottelemaan kuten muut liikemiehet. Tähän ei Jaakon moraali taivu, ja pariskunnan liitto alkaa rakoilla. Omassa myrskyssään on mös Eeditin vanhempien (Petri Manninen ja Pirjo Luoma-aho) liitto, eikä helppoa ole Eeditin näyttelijäystävä Liinallakaan (Terhi Suorlahti).

Söderblomin ohjauksessa näyttelijöiden tulkinnat ovat intensiivisiä, suorastaan raivokkaita, etenkin pariskuntien välisissä kohtauksissa. Huumori on myös erilaista kuin Jotunin tekstissä, sillä se syntyy pääasiassa tulkinnan yksityiskohdista. Nyt koomiselta sivuhahmolta ei tunnu niinkään konttoristi Pekka Karhu (Chike Ohanwe) kuin suurieleinen kauppaneuvos Somero (Harri Nousiainen), joka liitää kohtaukseen kuin kohtaukseen kultaisilla rullaluistimilla ja turkistakki liehuen.

Kultainen vasikka on tietysti pitkälti Eeditin roolin varassa, ja Elsa Saisio tuntuu sukeltaneen syvälle kiehtovan keskushahmon sydämeen. Heikkoa lenkkiä ei näyttämöltä tietysti löydykään, mutta muista näyttelijöistä erottuu edukseen Misa Lommi kaksoisroolissaan Eeditin siskona ja palvelijattarena. Lommilta löytyy asennetta ja luonnetta saada molemmista sivuhahmoista irti enemmän kuin tekstin pohjalta odottaisi.

Näytelmän ensimmäinen puolikas on jo melkein turhankin räjähtävä kaikkine riitoineen, mutta tämä petaa oivallisesti seesteisempää loppua: raivoa kestää sodan ajan, mutta rauha palaa lopulta myös ihmisten välille. Viimeinen näytös ottaa jo selkeästi etäisyyttä Jotunin tekstiin, etenkin Terhi Suorlahden monologissa, joka asettaa näytelmän teemat suoraan vasten omaa, pandemian varjostamaa aikaamme.

Espoon kaupunginteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona toteutettu Kultainen vasikka ei ehkä ole aivan tajunnanräjäyttävä teos, mutta se on voimallisesti näytelty ja harkiten toteutettu sovitus.

Vaikka Jotunin klassikkoa ei ole ryhdytty suoraan päivittämään, tuo Söderblomin ja työryhmän tulkinta teoksen hienosti nykyhetken tasolle ja peilaa sen omaa arkeamme vasten. Taloudelliset huolet, niiden aiheuttamat parisuhteen kitkat, maailman tapahtumien paino sekä sukupuolten välisen tasa-arvon jännitteet ovat läsnä kaikkialla ympärillämme – niin nyt kuin sata vuotta sitten.

Kultainen vasikka Espoon kaupunginteatterissa 22.9.–16.11.2021.