Juha Hurmeen unenomaisessa näytelmässä todistetaan yhteentörmäystä Syd Barrettin mielenterveyden ja tulevan hittiyhtyeen välillä. Omaperäinen esitys on yhtä psykedeelinen kuin Barrettin eriskummalliset laulut.

Roger ”Syd” Barrett (1946–2006) on yksi rock-historian vaikutusvaltaisimmista hahmoista, vaikka hänen uransa jäi lyhyeksi. Progejätti Pink Floydin alkuperäinen solisti oli mukana vain yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla, ja toisellakin vain parin raidan verran. 1968 hänet jätettiin syrjään yhtyeestä rikkoutuneen mielenterveyden ja liiallisen huumeidenkäytön seurauksena. Tämä oli kenties merkittävin murroskohta Pink Floydin historiassa, ja Barrettin henki kummittelee mukana useilla heidän myöhemmillä menestyslevyillään.

Vuoden 1968 murtumispisteeseen sijoittuu Juha Hurmeen omaääninen teatteriesitys Syd Barrett. Jo aiemmin Hullu-romaanissa (2012) ja siitä sovittamassaan erinomaisessa näytelmässä (2016) mielenterveyden järkkymistä käsitellyt Hurme on muotoillut pienen ja intiimin katsauksen siihen pisteeseen, kun Barrett menetti otteen todellisuudesta – tai ainakin yhtyetovereistaan.

Teatteri Telakan vaikuttava esitys alkaa Pink Floydin treeneistä, joissa soitetaan ”Arnold Laynea” (1967). Näytelmän nelikko, eli Sydiä esittävä Janne Laurila, Roger Watersia esittävä Tomi Alatalo, rumpali Nick Masonin roolissa nähtävä Antti Laukkarinen ja tuplaroolin tekevä Kaisa Sarkkinen osoittavat heti kättelyssä kykynsä – kohtauksen tunnelma on ehtaa 1960-luvun psykedeliaa ja soitto erittäin kompetenttia.

Ilottelua ei kuitenkaan kestä kauan. Pari singleä ja menestyvä levy on julkaistu, mutta uusia kappaleita tarvittaisiin. Waters vaatii Sydiltä uusia biisejä, mutta solisti heittäytyy puhumattomaksi tai esittää luonnoksia täysin absurdeista lauluistaan (jotka ilmestyvät myöhemmin hänen soololevyillään). Tuskastunut yhtye yrittää saada kontaktia solistiin, joka tuntuu vetäytyneen omiin maailmoihinsa.

Treenikohtaus jää vain esityksen lähtökohdaksi, ja Syd Barrett onnistuu rikkomaan odotuksia hervottomalla tavalla. Näytelmä alkaa kuin rakkauskirje 1970-luvun vaihteen progelle, mutta lähtee siitä omille laduilleen.

Hurmeen näytelmä ei toisaalta kerro myöskään mielenterveyden järkkymisestä samalla tapaa suoraan kuin Hullu. Sen voisi ehkä kuvailla kertovan siitä, mitä tapahtuu tiiviille sosiaaliselle ryhmällä – tässä tapauksessa bändille – kun yksi sen jäsenistä murtuu.

Mitä tehdä kun yhtyetoverin yhteys maailmaan katkeaa kokonaan? Pitäisikö jäädä vai lähteä? Kuinka pitkälle pitäisi venyä yrittäessään auttaa toista?

Aihe on erinomainen, ja Syd Barrettin traaginen tarina tarjoaa sille loistavan taustan. Näytelmän nimestä huolimatta päähenkilöiksi nousevatkin oikeastaan Waters ja Mason, kaksikko, joihin mm. Love Records -leffasta (2016) tuttu Tomi Alatalo ja Hullun pääroolista palkittu Antti Laukkarinen tuovat syvyyttä, huumoria ja elämää.

Aiheen vakavuudesta huolimatta Syd Barrett on myös hyvin hauska ja viihdyttävä. Sillä on oma äänensä, joka nivoutuu yksiin Barrettin eriskummallisten laulujen kanssa. Hurmeen tekstiin on upotettu liuta viittauksia Pink Floydin ystäville, ja taitaapa Alatalokin tapailla erästä tuttua bassoriffiä kappaleiden välillä.

Ehkä erikoisin valinta on näytelmän vaatimaton kesto, sillä Syd Barrett kestää vain hieman yli tunnin. Ei tämä oikeastaan häiritse, mutta pitkää teatterielämystä hakeva saattaa hämmentyä kun valot yllättävän pian sammuvat. Toisaalta turhan moni näytelmä venyy yli kahden tunnin mittaan, vaikka materiaalia olisi rajatusti.

Lyhyestä virsi kaunis: Syd Barrett on vaikuttava ja omaääninen näytelmä.

Teokseen pääsee myös sisään, vaikkei olisi erityinen progehistorian asiantuntija, sillä pohjimmiltaan Hurmeen näytelmä kertoo yleisinhimillisistä asioista, joihin me kaikki törmäämme. Tässä tapauksessa keskiössä vain sattuu olemaan legendaarinen progeyhtye – ja ehkä pari eläintä.

Lisätietoja ja tulevat esitykset: Teatteri Telakka