Miehen kuolema

Riitelevän pariskunnan takana ärsyttää Kuolio. (Kuva: Petra Tiihonen)

Riitelevän pariskunnan takana ärsyttää Kuolio. (Kuva: Petra Tiihonen)

(Tanssiteatteri Minimi, 2013)

Sarja: Tampereen teatterikesä.

Leea Klemolan ohjaama musiikkinäytelmä Miehen kuolema on ärsyttävää katsottavaa, eikä siitä jää käteen muuta kuin hämmennys ja pettymys.

Sukupuolirooleja ja seksuaalisuutta on vaikea käsitellä, siitäkin huolimatta, että niitä käsitellään eri taidemuodoissa jatkuvasti. Tämän osoittaa Miko Kivisen käsikirjoittama ja Leea Klemolan ohjaama Miehen kuolema enemmän kuin alleviivaavasti. Musiikkia ja tanssia hyödyntävässä näytelmässä yliampuvat hahmot kompuroivat läpi sisällöttömän tarinan ja ala-arvoisten vitsien, siinä sivussa muka esittäen jonkin näkemyksen ihmisyydestä, yhteiskunnasta, sukupuolten välisistä suhteista tai ylipäänsä jostakin puhuttelevasta. Ihan sama mistä, voidaan todeta, sillä ihan sama se tuntuu olleen tekijöillekin.

Koko sekasotku käynnistyy Kivisen itsensä esittämän Kuolion ”hassulla” puheenvuorolla, joka esittelee näytelmän keskushenkilöt: Pentti (Antti Lahti) ja Niina (Johanna Keinänen) ovat pariskunta, jonka ennestään karua elämäntilannetta saapuu monimutkaistamaan Pentin ex-vaimo Liisa (Liisa Ruuskanen), jonka koko ylävartaloa peittää suurimman osan näytelmästä valtava lateksinen vagina. Paljon tämän enempää tarinasta ei voi kertoa, sillä sitä on tuskastuttavan vähän. Pentti ja Niina eivät riitele mistään oikeasta, vain karjuvat toisilleen, ja Liisa yrittää kostaa Pentille, mutta mitä, miksi ja miten jää täysin avoimeksi.

Vähäistä tarinaa ei kenties heti huomaa, sillä etenkin ensimmäisellä puoliskolla valtaosa ajasta kuluu lauluihin. Sekin on valitettavaa, sillä Kivisen Kuolio-hahmo esittää kaikki kappaleet, eikä miehen laulutaito ainakaan näyttämöllä mikään kaksinen ole. Sanoitukset ovat hetkittäin kekseliäitä, mutta enimmäkseen kliseistä yhteiskuntakritiikkiä ilman sisältöä. Tämä on sääli, sillä Kuolio & Myrkky -kaksikolle kreditoitu musiikki on hyvin sävelletty ja sovitettu.

Jos jotain hyvää näytelmästä voi hakea, niin ainakin Lahti yrittää ottaa roolinsa vakavasti hahmon persoonattomuudesta huolimatta, ja lisäksi Erkki Saaraisen lavastus (pyöriteltävä kuutio, jonka ulkosivujen seinät luovat eri tapahtumapaikat) on oikein toimiva.

Miehen kuolema kärsii samasta naivismin syndroomasta kuin esimerkiksi muutaman vuoden takainen Jatkuvaa kasvua. Liike-elämä on paha, yhteiskunta on paha, maailma on välinpitämätön ja päättäjät ovat idiootteja – siis ehtaa teiniangstia aikuisten ihmisten kirjoittamana. Miehen kuoleman tapauksessa listan jatkoksi voidaan lisätä se alkupuolella putkahtava väite, että mies tekee kaikesta sotaa ja mieskin on paha. Mitään näitä teesejä ei taustoiteta tai perustella, sillä joko niiden luotetaan uppoavan suureen yleisöön sellaisenaan tai tekijät eivät itsekään ole ajatelleet asiaa pidemmälle, saati tehneet taustatutkimusta.

Jos Miehen kuolema on olevinaan jotenkin feministinen, ei viesti välity yleisöön asti. Keskushenkilö Pentti kuolee ikään kuin ”oikeutetusti”, mutta eihän mies ole tehnyt mitään sen pahempaa kuin aviorikoksen. Silläkö perusteella koko sukupuoli sietää kadota planeetalta? Jos näytelmä taas tavoittelee juuri tällaisen ajattelun parodiointia, ei siitä ole mitään merkkejä. Kuolion hahmo on tosin niin överi, että toisessa kontekstissa se olisi mainio parodia övereistä teatterihahmoista.

Miehen kuoleman kärsittyään on niin ärtynyt olo, ettei tiedän mihin kiukkunsa purkaisi. Siksi odotin yli vuorokauden ennen tämän arvostelun kirjoittamista – vaan ei, vieläkin ketuttaa.

Advertisements

One comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s