(Ponorela Locomotiva, Slovenia 2013)

Sarja: Tampereen teatterikesä.

Slovenian kansallisteatteri SNG Drama Ljubljana sovitti Stanisław Witkiewiczin teoksesta version, joka muistuttaa vahvasti Kristian Smedsin tunnetuimpia tuotantoja.

Witkiewiczin The Crazy Locomotive (1923) on absurdi ja surrealistinen näytelmä, jossa olemassaolon tyhjyys ajaa omituiset keskushenkilöt äärimmäisiin tekoihin. Lämmittäjä Wojtaszek (Aljaž Jovanović) ja kuljettaja Tengier (Janez Škof) kohtaavat veturissa ja lähtevät kiihdyttämään junaa pianojen koskettimilla. Samalla selviää totuus kaksikosta: Sekä  Wojtaszek että Tengier ovat piilottelevia rikollisia, jotka ovat kovasti tyytymättömiä elämään ja koko universumiin. Molempien mielissä on kuitenkin alkanut kehkeytyä epämääräinen ajatus, joka johtaa koko matkustajakunnan vaarantamiseen.

Hitaasti käynnistyvä Ponorela Locomotiva edustaa kotimaisen Kristian Smedsin sovitustyyliä. Jernej Lorencin ohjauksessa näytelmän illuusio rikotaan heti alkuminuuteilla, historialliseen näytelmään sekoitetaan myöhempää pop-kulttuuria ja äkkivääriä musiikkiesityksiä, ja tarina tuntuu jokseenkin toissijaiselta esitystavalle.

Produktion suurin ongelma on hidas käynnistyminen, sillä Wojtaszekin ja Tengierin ”pianodialogi” venyy todella pitkäksi ja vaikeaksi (etenkin tekstityksiä lukevalle yleisölle), ennen kuin muut hahmot saavat juuri ollenkaan jalansijaa näyttämöllä. Kliimaksiaan kohti tiivistyessään hullu juna kuitenkin kiihdyttää tahtia ja on parhaimpina hetkinään erinomaisen viihdyttä ja outo.

Toteutus lavalla on tyylilajin mukaisesti pienimuotoinen ja kaksi vinottain sijoitettua pianoa muodostaa tapahtumien keskuksen. Paljon muita lavasteita ei sitten tarvitakaan. Näyttelijät Jovanović ja Škof vastaavat Branko Rožmanin säveltämän musiikin soittamisesta rooliensa ohessa, mutta ehtiipä nimetön rautatietyöläinen esittämään ohimennen myös The Beatlesin In My Life -klassikon.

Kokonaisuus on tarkoituksellisen sekava, mutta jokin ennakko-odotukset ylittävä elementti siitä jää puuttumaan. Lopulta Ponorela Locomotivan heikkous on se, että usemman nykyteatterin tulkinnan nähnyt ei sovituksen tempuista juuri ylläty. Näyttelijäkaarti tekee kuitenkin ammattimaista työtä ja parhaimpina hetkinään näytelmä kulkee kuin juna.