(Julkaistu Kymen Sanomissa lokakuussa 2011.)

Kuva: © Tanja Ahola, Ryhmäteatteri
Ryhmäteatteri, ensi-ilta 27.10.2011 (arvosteltu ennakon perusteella)
Ohjaus: Esa Leskinen

Jatkuvaa kasvua on kolmas osa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmätrilogiassa, joka käsittelee laveasti työn muutosta yhteiskunnassa. Aiemmat osat olivat Euroopan taivaan alla ja Päällystakki. Jatkuvaa kasvua tykittää kritiikkiä, muttei tarjoa ratkaisuja.

Jatkuvaa kasvua kertoo Antero Alapylpyrästä (Martti Suosalo), perusinsinööristä, joka menettää työnsä kun firma myydään Aasiaan. Työtön insinööri ei kelpaa töihin ja päätyy yksityisyrittäjäksi. Välillä ehditään tehdä konkurssi ja kokeilla alkoholismiakin, mutta ennen pitkää Antero palaa jaloilleen. Siinä sivussa seurataan myös Anteron vaimon (Tiina Lymi) yrityksiä löytää edes jokin tarkoitus elämälleen.

Suosaloa lukuunottamatta muut näyttelijät hoitavat lukuisia rooleja ja vaihdot toimivat sujuvasti. Kaikkein muuntautumiskykyisin on mainio Robin Svartström, jonka sivuhenkilötkin tuntuvat kokonaisilta hahmoilta. Lavastus on lisäksi rakennettu siten, että yleisö pystyy osittain seuraamaan roolivaatteiden ja -peruukkien vaihtoa.

Suuri osa näytelmästä tapahtuu nykyaikaisesti videokuvana ja lisäksi näyttelijät lukevat paljon suoraa, kertomakirjallista narratiivia. Jossakin vaiheessa herää kysymys, miksi teos on ylipäätään toteutettu näytelmäksi, jos lavapresenssiä ei hyödynnetä juuri lainkaan.

Jatkuvaa kasvua pyrkii olemaan kärkevä ja satiirinen, muttei tunne tarpeeksi hyvin kritisoimaansa aihetta. Esimerkiksi kuvatulla TE-keskuksen yrittäjäluennolla ei ole mitään kosketusta todellisuuteen. Taustalla on uskomattoman naiivi maailmankuva, jossa yritykset ja pankit ovat kiistattoman ”pahoja”. Yrittäessään olla filosofinen näytelmä sortuu pateettisuuteen ja loppupuheenvuoro on kuin peruskoulun päättäjäispuheesta.

Muka-älykkään taustan kanssa on ristiriidassa itse komedia, joka on enimmäkseen yleistajuista hölmöilyä ja Kummeli-tyylisiä hahmoja. Aku Hirviniemi loistaa älyttömissä rooleissa, mutta ne eivät oikeastaan sovi kertomukseen. On myös huvittavaa, että ohimennen Perussuomalaisiakin kritisoiva näytelmä on itse niin populistinen kuin mahdollista.

John Lennonin ”Imaginen” kaltaisten klassikkobiisien käyttö taustamusiikkina tuntuu irralliselta ja toistuvat viittaukset Taru Sormusten Herrasta -elokuviin jäävät täysin perusteettomiksi.

Jatkuvaa kasvua on parhaimmillaan silloin, kun nopeatempoinen tykitys vie huomion käsikirjoituksen puutteilta. Hyvät näyttelijät tekevät parhaansa annetulla materiaalilla, vaikka Martti Suosalo kantaisi kyllä paljon vahvempiakin rooleja. Pitkähkö näytelmä voisi olla tiivistetympi ja perustellumpi, jotta se todella onnistuisi tavoitteessan. Tällaisenaan se on vain osittain viihdyttävä ja epämääräinen.