(Espoon kaupunginteatteri & Turun kaupunginteatteri, 2015)

Lars von Trierin rujonkaunis rakkaustarina kääntyy pätevästi näyttämölle Mikko Koukin ohjauksessa.

Breaking the Waves (1996) on Lars von Trierin moderni klassikkoelokuva, joka voitti ilmestymisvuonnaan Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon. Samalla se oli valtava läpimurto aiemmin lähes tuntemattomalla Emily Watsonille, joka teki pääosaroolissa uskomattoman näyttelijäsuorituksen.

Ei siis ole mikään helppo tehtävä lähteä sovittamaan Breaking the Wavesia näyttämölle, mutta Mikko Koukin ohjaama teatteriversio onnistuu vaativassa tehtävässä yllättävän hyvin. Espoon ja Turun kaupunginteatterien yhteistuotanto on tarinallisesti alkuteokselle uskollinen sovitus, joka luottaa vahvaan näyttelijätyöhön.

1970-luvun Skotlantiin sijoittuvassa tarinassa syrjäkylässä asuva, hieman yksinkertainen Bess (Helmi-Leena Nummela) rakastuu korviaan myöteen ulkopaikkakuntalaiseen Janiin (Taneli Mäkelä), joka työskentelee öljynporauslautalla. Isänsä ja veljensä menettänyt Bess saa rajoittuneista henkisistä kyvyistään huolimatta vanhoillisen seurakuntansa siunauksen avioliitolle, vaikka koko paikkakunta kirkkoa myöten tuntuu suhtautuvan paheksuvasti koko mieheen. Ainoastaan edesmenneen veljen vaimo Dorothy (Minna Hämäläinen) ja lääkäri Richardson (Stefan Karlsson) tuntuvat edes yrittävän ymmärtää avioparia.

Pian häiden jälkeen Jan joutuu kuitenkin palaamaan takaisin lautalle kolmen viikon komennukselle, mikä osoittautuu Bessille liian raskaaksi. Niinpä Jumalan kanssa säännöllisesti jutteleva Bess toivoo Herran lähettävän miehensä kotiin. Kuinka ollakaan toive toteutuu karmealla tavalla, kun öljynporauslautalla sattuu onnettomuus ja Jan palaa kotiin halvaantuneena ja persoonallisuushäiriöstä kärsivänä.

Suurin ero Koukin ohjauksen ja alkuperäisen elokuvan välillä liittyy Helmi-Leena Nummelan tapaan tulkita päähenkilö Bessiä. Watsonin Bess oli hillitympi, mutta KOM-teatterin Kolmessa sisaressakin irrotellut Nummela tulkitsee hahmoa räväkämmin: Bess tuntuu tasapainoilevan ohuella nuoralla naiivin ihmisrakkauden ja hysteerisen paniikin välillä. Tyylillinen irtiotto kuitenkin toimii, eikä tarinan uuden tulkinnan ole toki mikään pakko jäljitellä alkuperäisteosta kaikessa. Hyvä onkin, että von Trierin teokseen otetaan hieman pesäeroa. Kopioinnilla kun voi mennä pahasti metsäänkin.

Kaikki näyttelijät esittävät hahmojaan luontevasti, mutta Nummela ja Mäkelä nousevat keskeisten rooliensa vuoksi parhaiten esille. Mäkelän esittämänä Jan on pidettävä ja sairaudestaan huolimatta hyvin inhimillinen. Hän on tavallinen, ateistinen duunari, johon kohdistuu helposti yhtä paljon sympatiaa kuin vaimoonsakin.

Bess taas tuntuu sulkeutuneen pienyhteisön ja ahdasmielisen kirkon uhrilta. Kun psyykkisistä ongelmista kärsivä uskoo todella puhuvansa Jumalan kanssa ja Jumalan vielä vastaavankin, on vaikea olla syyttämättä kiihkouskovaista yhteisöä. Heti näytelmän alkuun sijoitettu jumalanpalvelus alleviivaa sitä julistuksellista ja ehdotonta kulttuuria, johon Bess on kasvanut. Tässä kirkossa eivät naiset puhu ja uskon hylkäämisestä seuraa totaalinen hylkääminen.

Breaking the Waves myös visuaalisesti näyttävä, ja Markus Tsokkisen lavastus luo onnistuneesti mielikuvan Skotlannin karusta, tuulenpieksämästä rannikosta. Ajankuvaa ja tunnelmaa luodaan erinomaisesti myös 1970-luvun rock-musiikilla, ja soitetuista kappaleista monet kuultiin myös von Trierin alkuperäiselokuvassa, kuten Mott the Hooplen All the Way from Memphis ja David Bowien Life of Mars. Jethro Tullin Cross-Eyed Maryn alkuosaa käytetään osuvasti Janin lähtökohtauksen tunnelman kasvattamisessa, ja Led Zeppelinin Whole Lotta Loven väliosaa taas toisessa voimakkaassa kohtauksessa, jota lienee paras olla paljastamatta.

Lopultakin Breaking the Waves on lähes yksinomaan positiivinen teatterikokemus, vaikka näytelmä onkin aiheeltaan raskas, eikä helppoa katsottavaa niillekään, joille tarinan monet vaiheet ovat jo entuudestaan tuttuja. Koukin ohjaama produktio onnistuu myös Lars von Trierin versioinnissa paremmin kuin sinänsä kelpo Lappeenrannan kaupunginteatterin versio Dogvillestä (2011), johon sitä tulee helposti verranneeksi.