(Lappeenrannan kaupunginteatteri, 2011)

Lars von Trierin Dogville (2003) oli paitsi kansainvälinen arvostelumenestys, myös visuaalisesti poikkeuksellinen elokuva. Näyttämöversio jo ikonisesta teoksesta ei ole helppo tehtävä, mihin nähden Lappeenrannan kaupunginteatteri onnistuu tehtävässä melko hyvin.

(Arvosteltu Espoon kaupunginteatterin vierailunäytös  20.3.2012. )

Dogvillen näyttämösovitus on tanskalaisen Christian Lolliken käsialaa, mutta Lappeenrannan kaupunginteatterin versiosta vastaa ohjaaja-suomentaja Jari Juutinen. Tarina sijoituu elokuvan tapaan Yhdysvaltain keskilänteen, jossa pieneen ja sulkeutuneeseen Dogvillen kaupunkiin pakenee rikollisten jahtaama Grace (Ilona Pukkila). Gracesta tulee ensin kaupungin yhteinen suojelukohde, mutta pian umpimielinen yhteisö paljastaa hampaansa.

Von Trierin elokuvan häkellyttävyys perustui mustaan, tyhjään näyttämöön, jolla käytettiin minimaalisen vähän lavastusta. Tästä syntyi tunne, että Dogvillen kylä leijui jossakin pimeydessä, erityksissä ulkomaailmasta. Näytelmäversiossa ”kalkkiviiva-lavastus” on hylätty ja lavalla tuntuu olevan perin runsaasti tavaraa. Näyttämölle mahtuvat keskushenkilöiden kodit ja koko 17-henkinen näyttelijäkaarti.

Itse tarina on täysin uskollinen Von Trierin käsikirjoitukselle, jopa siinä määrin, että väliotsikot ja kuvaukset heijastetaan videoscreenille, ja näyttelijät lausuvat monin paikoin elokuvassa John Hurtin kertojanäänen lukemaa narratiivia.

Dogvillen sovitus on elokuvan vallankumouksellisuuteen nähden liian perinteinen. Koska alkuperäiselokuva lainasi keinonsa teatterista, olisi vain loogista, että teatteriversio puolestaan olisi käyttänyt runsaasti hyväkseen elokuvallisia keinoja. Kun toteutuksen ainutlaatuisuus riisutaan, on jäljelle jäävä tarina yhä toimiva, mutta jotain se jää kaipaamaan. Dogville ei loppupeleissä kuitenkaan ole Von Trierin parhaita ja omaperäisimpiä käsikirjoituksia.

Näyttelijät ovat sovituksen toinen ongelmallinen aspekti. Alkuperäisteoksen maailmanluokan mestarinäyttelijöihin vertaaminen ei tietenkään ole reilua, mutta muutama joukossa ei pärjää oikein vertailuttakaan. Ilona Pukkila on turhankin ilmeetön Gracen roolissa, mistä syntyy vaikutelma yksiulotteisesta hahmosta. Itseasiassa kirkon urkuri Marthaa näyttelevä Liisa Pöntinen vaikuttaisi sopivammalta päärooliin. Grace ei lopultakaan ole vain traaginen hahmo, vaan hänessä on piilotettua uhmaa ja voimaa, joka vain hetkittäin pääsee ulos. Näissä kohtauksissa Pukkila ei kanna rooliaan.

Espoon kaupunginteatterin vierailunäytöksissä esiintyi useampia vierailevia näyttelijöitä. Näistä kylän itseoikeutettua filosofia Tom Edisonia näyttelevä Joni Leponiemi oli hyvä roolissa, kuin myös hahmon isää näyttelevä Seppo Kaisanlahti. Myös omenafarmari Chuckia näyttelevä vierailija Sami Lanki nousi joukosta edukseen, etenkin rajummissa kohtauksissa.

Hyviäkin sovitusvalintoja löytyy: etenkin Chuckin ja Veran (Piia Soikkeli, vier.) lapsia ja naapurin kehitysvammaista tytärtä representoivat nuket ovat miellyttävän aavemaisia. Musiikin, valojen ja lumisateen käyttö toimivat myös hienosti. Alusta lähtien Dogvillen suomentaminen Koirankyläksi on hieman ärsyttävää, mutta siihen onneksi tottuu. Kun nimiä tai muitakaan ajan ja paikan määreitä ei ole muuteltu, tuntuu Dogvillen alituinen suomentaminen turhalta rautalangasta vääntämiseltä.

Viime kädessä Dogville on kuitenkin pienoinen pettymys, sillä se riisuu elokuvaversion ainutlaatuisen toteutuksen tarjoamatta mitään tilalle. Vaikka tarina on mielenkiintoinen sellaisenaankin, olisi sitä tukeva omaperäinen sovitus ollut tervetullut. Tarinan moraalifilosofiset piirteet nousevat kuitenkin hienosti esiin, mikä on sanoman kannalta keskeisintä.