Jotain toista

Teatteriohjaajan (Iida Kuningas) ja kumppaninsa (Emmi Parviainen) parisuhde joutuu koetukselle, kun näytelmä vie kaiken ajan ja paljastaa ohjaajan salaituimmatkin ajatukset. (Kuva: Pate Pesonius.)

Teatteriohjaajan (Iida Kuningas) ja kumppaninsa (Emmi Parviainen) parisuhde joutuu koetukselle, kun näytelmä vie kaiken ajan ja paljastaa ohjaajan salaituimmatkin ajatukset. (Kuva: Pate Pesonius.)

(Q-teatteri, 2015)

Milja Sarkolan käsikirjoittama ja ohjaama Jotain toista on monisyinen näytelmä seksuaalisuudesta, parisuhteesta, kasvamisesta ja teatterin tekemisestä. Monitasoisesta kerronnasta huolimatta esitys pysyy hienosti kasassa ja onnistuu pääsemään katsojien ihon alle.

Jotain toista käynnistyy episodimaisena esityksenä. Osia nivoo yhteen ohjaaja (Iida Kuningas), joka rakentelee hyvin henkilökohtaista näytelmää omasta elämästään, aikuistumisestaan ja seksuaalisuudestaan. Homoseksuaaliksi itsensä identifioiva ohjaaja paljastaa varhaiset heteroseksuaaliset kokemuksensa, nolostuttavat tilanteet, sekä hävettävätkin fantasiat. Eipä ihme, että Tommi Korpelan hahmo erään kohtauksen kesken tokaiseekin: ”Eiks tää nyt ole vähän kiusallista?”

Jotain toista on sukua Lars von Trierin mammuttimaiselle Nymphomianicille (2013), eikä pelkästään naisen seksuaalisuuden kuvauksena. Molemmissa teoksissa on vahva metafiktiivinen taso, jolla kertoja ja yleisö (tai kuulija) kommentoivat ja problematisoivat kertomusta. Eipä ihme, että von Trier mainitaankin eräässä näytelmän kohtauksessa.

Näytelmässä ohjajan ”yleisönä” toimivat paitsi teoksen parissa työskentelevät näyttelijät, myös Emmi Parviaisen esittämä puoliso. Jälkimmäinen ei ole alunperinkään kauhean tyytyväinen siitä, että pariskunnan henkilökohtaiset ongelmat ja kipukohdat tuodaan näyttämölle kaiken kansan ihmeteltäväksi. Lopulta ohjaajan muistoista ja kokemuksista ammentava ”näytelmä näytelmän sisällä” vie koko ajan vähemmän aikaa metafiktiivisten tasojen kerrostuessa ja sumentuessa. Loppupuolella on epäselvää, puhuuko kohtauksessa kuviteltu vai todellinen puoliso.

Ainoastaan Parviainen ja Kuningas pysyvät alati samoissa rooleissa. Korpela esittää näytelmän ainoana miehenä ohjaajan isää, veljeä ja ylipäätään kaikkia mieshahmoja. Elena LeeveLotta Kaihua ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät vuoroin sivuhahmoja, vuoroin ohjaajaa eri ikävaiheissa. Koko joukon voi sanoa pistävän itsensä likoon niin hauskemmissa kuin herkemmissäkin kohtauksissa.

Elena Leeve, Tommi Korpela ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät ohjaajan lapsuusmuistoa. (Kuva: Pate Pesonius)

Elena Leeve, Tommi Korpela ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät ohjaajan lapsuusmuistoa. (Kuva: Pate Pesonius)

Etenkin alkupuolella Jotain toista osaa olla myös humoristinen, mutta komedia jää taka-alalle teoksen edetessä ja vakavimpien aiheiden noustessa esiin. Absurdeja ja mustan koomisia hetkiä on kuitenkin läpi näytelmän, ja esitys saakin katsojan nauramaan paitsi tapahtumille, myös omille ajatuksilleen ja reaktioilleen. Se on sikälikin hyvä, että teos problematisoi suoraan ohjaajan ja näyttelijöiden latautunutta suhdetta, joten miksei sama näkyisi myös katsojan suhteessa esiintyjiin. Se, että moisen itsereflektion saa katsojassa aikaan, on erittäin hieno saavutus.

Jotain toista toimii yhtälailla parisuhdekuvauksena, tarinana seksuaalisesta kehityksestä kuin metafiktiivisenä kommenttina teatterimaailmasta. Se käsittelee vakavia aiheita, muttei ota itseään liian vakavasti. Mikä tahansa kohtaus saatetaan yllättäen rikkoa siirtymällä toiselle kerronnan tasolle. Onkin kiinnostavaa, että monitasoisuudesta huolimatta näytelmä soljuu eteenpäin luontevasti, eikä sen seuraaminen tuota haasteita.

On kovin vaikeaa löytää näytelmästä mitään oikeaa kritisoitavaa. Esitys liikkuu niin monella tasolla, että osa katsojista varmasti toivoisi se keskittyvän enemmän vaikkapa nuoruuden seksuaaliseen kehitykseen tai parisuhteen ongelmien ruotimiseen. Kaikki osa-alueet on kuitenkin tasapainotettu melko hyvin, eikä toteutuksessa mikään jää kaivelemaan.

Lars von Trieriin verraten on kiinnostavaa huomata, että useampi seksuaalisuutta ja seksuaalista kasvua kuvaava teos on valinnut metafiktiivisen lähestymistavan. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että aihealue on kaikille niin henkilökohtainen, että sen käsittely voi olla tukalaa paitsi tekijän, myös yleisön kannalta. Useammalla tasolla toimiva kerronta antaa tarvittaessa etäisyyttä vaikeimpien aiheiden käsittelyyn. Juuri tästä on nähdäkseni kyse, kun intensiivinen fantasikohtaus keskeytetään näyttelijän kriittisellä kommentilla.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s