(Tanska / Saksa / Ranska / Belgia, 2013)

Lars von Trierin etukäteen kohistu 12. täyspitkä elokuva on valtava kertomus seksuaalisuudesta, addiktiosta ja tarinankerronnasta. Laajuus ja monivivahteisuus ovat elokuvan keskeiset voimavarat, mutta samalla myös kompastuskivet.

Lars von Trierin edelliset elokuvat Antichrist (2009) ja Melancholia (2011) olivat tyylillisesti eheitä teoksia, joita sama tarinallinen jänniten kannatteli alusta loppuun. Samaa ei voi sanoa Nymphomaniacista: Suomeen kahdessa parituntisessa osassa tuotu eepos on monipuolinen niin sisältönsä kuin näyttelijöidensäkin osalta. Lisäksi tämä on vasta elokuvan leikattu versio, ja kokonaisen, 5½-tuntisen version ensimmäinen osa saa ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 2014.

Monipuolisuuden negatiivinen seuraus on hajanaisuus. Vaikka Charlotte Gainsbourgin esittämän Joen elämäntarina sitoo kaikkia kuvattuja tapahtumia, tuntuu kokonaisuus silti mosaiikkimaiselta. Katsojassa herää väistämättä tunne, ettei ole nähnyt vielä ”koko” elokuvaa, vaan ainoastaan osia siitä. Kenties Nymphomaniacin lopullinen, (yli)pitkä versio tuo siihen lisää yhtenäisyyttä.

Elokuvan kehyskertomuksena toimii Joen ja Seligmanin (Stellan Skarsgård), hyväntahtoisen vanhemman miehen dialogi. Seligman pelastaa pahoinpidellyn Joen kadulta ja tuo hänet kotiinsa, jossa Joe alkaa Seligmanin painostuksesta kertoa elämäntarinaansa. Joe (tai Von Trier itse) tokaisee, että hahmoa ymmärtääkseen täytyy kuulla ”koko pitkä tarina”. Tämä väite ei kuitenkaan lopulta tule todistetuksi, sillä loppu olisi ymmärrettävä ilman pitkää pohjustusta, eivätkä kaikki Joen kuvaamat episodit millään erityisellä tapaa valota hänen henkilöhahmoaan.

Kaikkein triermäisimillään elokuva on juuri irrallisten episodien sisällä. Esimerkiksi Uma Thurmanin tähdittämä ”Mrs. H” -osuus on Idioottien (1998) tapaan ahdistava ja samalla mustan humoristinen välikohtaus. Episodeissa onkin yllättävän paljon myös huumoria, sekä kekseliästä kerrontaa, jota Seligmanin jatkuvasti muodostamat vertaukset ja tulkinnat hyvin tukevat. Skarsgårdin hahmo on sinänsä kiinnostava, mutta hänen funktionsa elokuvan kokonaisuuden kannalta jää hämäräksi: Miksi juuri tämä seksiaddiktin elämäntarina pitää kertoa kommentoivaan ja analysoivaan sävyyn?

Monta niminäyttelijää sisältävä elokuva jättää osan myös tähdistään täysin hyödyntämättä. Willem Dafoen roolin voisi hoitaa yhtä hyvin kuka tahansa muukin, samoin Joen äitiä esittävän Connie Nielsenin. Kaikkein epätyydyttävimmän roolin on kuitenkin saanut ennenkin Trierin elokuvissa vieraillut Udo Kier, jolla ei ole juuri mitään tekemistä. Ehkäpä heidän hahmojaan ja kohtauksiaan syvennetään sitten pitkässä versiossa?

Nymphomaniac tekee muutaman viittauksen paitsi Andrei Tarkovskin tuotantoon, myös von Trierin aiempiin elokuviin. Kaikkein selkein lienee välikohtaus, joka lainaa koko asetelman musiikkia myöten Antichristin alusta, mille ei voi olla hymähtelemättä ohjaaja-käsikirjoittajan itsetietoisena viittauksena oman tuotantonsa aivan erilaiseen teokseen.

Itsetietoisuus ja metakerronnallisuus vaivaavat tarinaan syventymistä, mikä lienee toisaalta tarkoituskin. Nymphomaniac on joka tapauksessa von Trierin helpoimmin lähestyttäviä elokuvia, vaikka sen avoimesti kuvatut seksikohtaukset voivat kukkahattutätejä järkyttääkin. Se on yllättävän köykäinen katselukokemus, jonka aikana elokuva kyllä toimii, mutta jälkikäteen tuntuu hieman ontolta. Likimain jokainen von Trier -elokuvien ystävä jäänee teatteriversion nähtyään odottamaan sitä pidempää, ”oikeaa” elokuvaa.