Avauskohtauksen jälkeen palataan tarinan todelliseen alkuun. Lucyn isällä professori Luriella (Sándor Zsótér) on suhde oppilaaseensa, minkä vuoksi hän saa potkut yliopistolta. Niinpä Lurie muuttaa Etelä-Afrikan maaseudulle tyttärensä luo, jossa asiat ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin kohdallaan.

Disgracessa on paljon yhteisiä piirteitä Kristian Smedsin tuotantojen kanssa. Ihmiset voivat esittää koiria, ja ahdistavasta loikataan vaivattomasti groteskiin ja huvittavaan sellaisella nopeudella, että yleisö voi helposti tuntea hengästyvänsä. Martón Ághin hieno lavastus on täynnä erilaista romua ja yksitoiskohtia, jotka kaikki on pystytetty aidon multamaan päälle.  On erittäin kunnioitettavaa, että valtava lavastus on kuskattu myös maailmalle ja Tampereen teatterikesään.

Janos Szemenyei, itsekin yksi näyttelijöistä, vastaa musiikista, joka vaihtelee painostavasta elektrosta pop-kappaleisiin, joita laulutaitoiset näyttelijät hienosti tulkitsevat. Koko näyttelijäkaarti tekee mahtavan suorituksen, etenkin pelottomat naisnäyttelijät Orsi Tóth ja Annamária Láng.

Valitettavaa on, että jälkimmäisellä puoliskollaan parituntinen näytelmä menettää hieman otteensa ja tarina muuttuu hankalaksi seurata, ellei satu tuntemaan Coetzeen kirjaa erityisen hyvin. Ainakin suomenkielisten tekstien varassa tekee välillä tiukkaa.

Kokonaisuus on kuitenkin vahvempi kuin yksittäiset osasensa. Salista poistutaan hämmentyneen hiljaisuuden vallassa, mutta ennen pitkää tuntuu, että näytelmästä on pakko puhua. Siinä piileekin shokeeraavan toteutuksen voima.