(Xbox 360, 2013)

Metal Gear -pelisarjan tuoreinta lisäystä on saatu odottaa vuosikausia. Hiiviskelystä suoraviivaiseen toimintaan vaihtanut peli pettää lähinnä köykäisen tarinan ja pituutensa suhteen.

Metal Gear Rising -pelin oli alunperin tarkoitus sijoittua MGS2 (2001) ja MGS4 (2008) -pelien väliin, mutta toisin kävi. Metal Gearin eeppisen tarinan uusin osa sijoittuu vuoteen 2018, kaikkien tähän mennessä ilmestyneiden Metal Gear -pelien jälkeiseen aikaan. Keskushenkilönä seikkailee MGS4:ssä kyborgininjaksi muuttunut Raiden, joka toimii tällä kertaa yksityisen turvayhtiön agenttina.

Koska MGS4 toimi täydellisenä sulkeumana Solid Snaken, Big Bossin ja Patriots-järjestön tarinalinjoille, alkaa Metal Gear Rising puhtaalta pöydältä. Se onkin alkuperäisen Metal Gear Solidin (1998) jälkeen sarjan itsenäisin peli, mikä tulee varmasti helpotuksena niille, jotka eivät ole oikein päässeet jyvälle tarinan koukeroista. Ei siis huolta, sillä MGR on ymmärrettävissä ilman sen kummempia taustatietoja.

Tämä on kuitenkin myös pelin suurin ongelma, sillä sen tapahtumat tuntuvat helposti tyhjänpäiväisiltä. Raiden lähtee jäljittämään yksityisen armeijayhtiö Desperadon johtaja Sundowneria ja tätä avustavaa Samuel Rodriguesia, jotka juonivat palauttaakseen aseteollisuuden männävuosien kukoistukseen luomalla poliittisen selkkauksen. Juttuun liittyvät myös lapsisotilaat, jollainen Raidenkin aikoinaan oli, mikä luo hieman henkilökohtaista jännitettä tarinaan.

Valitettavasti vastaavat viholliset ja juonet on nähty tämänkin pelisarjan puitteissa useampaan kertaan ja paremmin toteutettuna (etenkin MGS3:ssa). Välivideot eivät enää kerro vivahteikkaita tarinoita, vaan lähinnä kuljettavat Raidenin taistelukentältä toiselle. Pelisarjasta aiemmin tuttuja hahmoja on mukana päähenkilön lisäksi vain yksi, jonka henkilöllisyys jätettäköön tässä yllätykseksi.

Lisäksi peli on tolkuttoman lyhyt. Hard-vaikeusasteella ja kaikki välivideotkin katsomalla sen läpäisee kevyesti alle yhdeksässä tunnissa. Achievementtejä ja kerättäviä VR-tehtäviä riittää tietysti hiottavaksi.

Itse pelimekaniikka on kuitenkin erittäin toimivaa. BP-pisteitä keräämällä Raidenin kyborgiruumista ja aseita voi tuunata paremmiksi, ja tämähän on tietysti kumulatiivista pelikertojen välillä. Puuhaa siis riittää. Nopeatempoinen taistelu toimii enimmäkseen hienosti ja vapaasti ohjailtava blade mode lisää monipuolisuutta. Kamera tosin aiheuttaa välillä harmaita hiuksia, kun iskut torjuakseen pitäisi nähdä, mistä suunnasta ne ovat tulossa, eikä kamera tuppaa pysymään taistelun vauhdissa.

Kenttäsuunnittelussa on otettu sen verran huomion Metal Gear -sarjan hiiviskelyperinne, että joitakuita alueita voi läpäistä myös konflikteja vältellen. Nämä ovat kuitenkin todella helppoja, ja pian käy selväksi, ettei menneeseen ole paluuta.

Pelin tuotanto vaihtui ilmeisesti kesken produktion Kojima Productionsilta Platinum Gamesille, jolla oli enemmän osaamista action-pelien saralta. Tämä näkyy ehkä siinä, että vaikka MGR tarjoaa parhaimmillaan menevää toimintaa, ei se oikein istu pelisarjan osaksi. Ennen Metal Gear -pelit on tunnettu kahdesta asiasta: innovatiivisesta hiiviskelystä ja elokuvallisesta tarinasta. Nyt tarjolla on tavanomaista miekanheiluttelua ja latteahko b-juoni.

Lisäkritiikkiä MGR ansaitsee soundtrackista. Lähes kaikki MGS-pelit säveltänyt Harry Gregson-Williams on syrjäytetty pelisäveltäjä Jamie Christophersonilla, eikä pelissä ole mitään tunnistettavaa teemaa. Lisäksi taisteluiden taustalla on, varmaankin japanilaiseen toimintagenreen liittyen, aivan järkyttävää, geneeristä metallia, jossa kaikeksi kurjuudeksi vielä lauletaan latteita sanoituksia.

Kritiikeistä huolimatta MGR ansaitsee myös kiitosta. Se on lähes bugiton, saumaton ja kaunis toimintapeli, jonka parissa etenkin yliampuvan anime-estetiikan ystävät viihtyvät. Metal Gear -pelisarjan faneille sitä voi suositella pienellä varauksella, mutta uusia pelaajia MGR varmasti tavoittaa.