The Grimm Book of Horrors

The Grimm Book of Horrors

Grimmin sadut voivat näyttää tältäkin. (Kuva: Aki Loponen)

(Riihimäen teatteri & Näyttämö 3T, 2016)

Samuli Reunasen ohjaama musiikkinäytelmä tulkitsee Grimmin satuja uudelleen luottaen alkuperäisten kertomusten karmivaan tunnelmaan.

Sarja: Tampereen teatterikesä.

Riihimäen teatterin ja Näyttämö 3T:n yhteistuotanto The Grimm Book of Horrors ei ole varsinainen kauhunäytelmä samassa mielessä kuin vaikkapa brittiklassikko Mustapukuinen nainen. Sen sijaan 1800-luvulla eläneiden Grimmin veljesten kertomuksia tulkitaan karmivalla ja vinksahtaneella tunnelmalla, joka toimii parhaimmillaan erittäin hyvin.

Etualalle nousevat itse tarinat. Näytelmässä tulkitaan muun muassa  ”Satu omenapuusta” (myös nimellä ”Kataja”), jossa äitipuoli katkaisee poikansa kaulan ja huijaa tyttärensä uskomaan sen olevan hänen vikansa, ja ”Kampela”, jossa kalastaja pelastaa kampelaksi muutetun prinssin hengen, mutta kalastajan vaimo ryhtyykin ahneena vaatimaan kampelalta toinen toistaan suurempia palkkioita.

Tunnetuimpien satujen prinsessat Tuhkimo, Lumikki ja Ruusunen on sen sijaan laitettu asumaan saman katon alle, saman ilkeän äitipuolen komentoon. Prinsessojen kohdalla näytelmä luottaakin vahvasti siihen, että tarinat ovat tuttuja, mikä lieneekin hyvä ratkaisu. Tarinoita ei ole juuri modernisoitu, vaikka visuaaliseen ilmeseen on lainattu tunnistettavia aineksia ainakin japanilaisesta kauhuelokuvasta (mustia hiuksia ns. ”tukkakauhusta”).

Esityksen voima on musiikissa, niin sävellysten ja sanoitusten kuin soittajienkin puolesta. Kolmihenkinen orkesteri tuntuu pystyvän soittamaan mitä tahansa luutusta elektroon, ja seitsemän teini-ikäisen muodostamaa, vahvasti näytelmän tapahtumiin liitettyä kuoroa käytetään erinomaisesti. Päänäyttelijöistä etenkin nuori Diana Tenkorang nousee etualalle.

Esityksen alulla itse tarinat ovat pääosassa, mutta pikkuhiljaa näyttämötoteutus valtaa niiltä tilaa. Ruususen tarinaa kerrotaan tanssilla ja ”Kampela” -sadussa alati kohoava äänimaailma ja kuoron äänenkäyttö onnistuvat lopulta luomaan niin voimakkaan tunnelman, että se jyrää itse tarinan yli, mikä on esityksen kiistaton huippukohta. Tulkinnoissa on tilaa myös huumorille, jota ainakin nykylukija Grimmin saduista helposti löytää.

Jotkut osat esitystä venyvät turhan pitkiksi, eivätkä aivan kaikki valinnat ole yhtä perusteltuja kuin toiset. Pääasiassa The Grimm Book of Horrors on kuitenkin positiivinen kokemus. Äkkiseltään on vaikea sanoa, tuoko esitys paljonkaan lisää alkuperäisiin satuihin, mutta se saattaisikin olla mahdoton vaatimus: Alunperin jo vuonna 1812 saksaksi ilmestyneistä Grimmin saduista on muodostunut niin vahva ja elimellinen osa kulttuurista tajuntaamme, että niiden hahmot ovat läsnä monissa muissa tarinoissa ja niistä on nähty tolkuton määrä erilaisia tulkintoja.

Tavallaan esitys perustuukin satujen tunnistettavuuteen: Kun jokin on näin vahvasti osa kulttuuriamme, on sillä helppo leikitellä ja kokeilla, millaisiin muotoihin se taipuu.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s