(Kansallisteatteri, 2016)

Paavo Westerbergin Mahdolliset maailmat on hämmästyttävän eheä ja tasapainoinen draama elämänvalinnoista ja teatterityön henkisestä hinnasta.

Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat on voimakas, visuaalisesti näyttävä draama, jossa teatterilaisten sukupolvet kohtaavat. Keskiössä on 45-vuotias Antti (Eero Aho), teatteriohjaaja ja entinen lapsitähti, jonka menneisyys alkaa kummitella tekstikammon, ihmissuhdekriisien ja vaikean teatteriproduktion välisessä myllerryksessä.

Pian Antti kohtaa menneisyyden metroasemalla nuoremman itsensä (Marja Salo), joka on matkalla koe-esiintymiseen – siihen ensimmäiseen, josta kaikki sai alkunsa. Seuraamalla kahta tarinalinjaa Mahdolliset maailmat esittää vaikean kysymyksen: Olisiko kaikki voinut tapahtua toisin? Valitsimmeko oikein vai teimmekö ylipäätään mitään valintaa?

Tarina seuraa yhtäältä keski-ikäisen Antin vähittäistä irtautumista todellisuudesta, toisaalta taas nuoren ja innokkaan Antin ensiaskeleita teatterimaailmassa. Tarina ilmeisesti heijastelee jossain määrin Westerbergin omia kokemuksia, mutta sillä ei katsojan kannalta ole lopulta juurikaan merkitystä. Tosipohjaisuuden teemaa tosin käsitellään myös näytelmän tarinassa, sillä Antin tytär (Pia  Andersson) on kirjoittanut näytelmän, joka esittää hänen isänsä ei-niin-kovin imartelevassa valossa. Metafiktiiviseksi tarina ei kuitenkaan muutu ja illuusio pysyy ehjänä, vaikka neljännen seinän rikkomisesta puhutaankin.

Mahdolliset maailmat on henkeen ja vereen suuri produktio: Nimekkäässä näyttelijäkaartissa loistavat jo mainittujen lisäksi muun muassa Esko Salminen ja Jukka-Pekka Palo, ja lisäksi Kansallisteatterin suuresta näyttämöstä otetaan kaikki irti. Näyttämö pidetään avarana, syvänä tilana, jota tarpeen vaatiessa rajataan videoscreenillä tai metrolavasteella. Puitteet korostavat ihmisen pienuutta teatterin ja elämän keskellä.

Näytelmä on monella tapaa hyvin elokuvallinen, mitä jo alun keskustelukohtauksen pyörivä salonki ja keskustelijoihin suunnatut kamerakulmat korostavat. Tässä(kin) kohtauksessa katsoja voi seurata tapahtumia joko näytöltä tai näyttämöltä, elokuvana tai livenä. Myös monet laajemmista asetelmista, kuten merkittävä kohtaus metroasemalla, muistuttavat elokuvien laajakuvaotoksia, mikä saa ajattelemaan kuinka helposti tarina kääntyisikään valkokankaalle.

Totetutuksessa on muitakin kiinnostavia tekniikoita: Nykyteatterista jo pitkään tuttujen live-kameroiden ja näyttämön ulkopuolella seikkailemisen lisäksi esimerkiksi yksinkertainen tapa esittää magneettikuvaus teatterin laskeutuvan valopatteriston avulla on nerokas ja voimallinen. Lisäksi mieleen painuvat otokset pienoismallitalosta, sekä kohtaus, jossa metron istuinpenkin liukuvat raiteita pitkin näyttämön syvyyteen ja katoavat savuun.

Kaikki näyttelijät tekevät kelpo suoritukset, mutta erinomainen Eero Aho varastaa shown muiden nenän edestä. Ennenkin esimerkiksi Helsingin Kaupunginteatterin Hamletin (2012) pääosassa loistanut Aho tarjoilee voimakkaan roolisuorituksen, joka vaihtelee neuvottomasta ja haavoittuvaisesta huumepäiseen kohkaamiseen.

Mahdolliset maailmat on yksinkertaisesti A-luokan kotimaista teatteria. Lähes kolmituntisesta tarinasta olisi voinut leikata jotakin, esimerkiksi Antin parisuhdekriiseistä, mutta tarina jaksaa kannatella teosta koko kestonsa ajan. Muutamat kriittiset ajatukset jäävätkin kokonaiskokemuksessa vain alaviitteiksi.

Mahdolliset maailmat ei ehkä ole maailman kokeellisinta teatteria, mutta se löytää luontevan paikkansa nykyteatterin kentältä pyrkimättä rikkomaan rajoja tai luottamatta pelkkään tuttuun ja turvalliseen. Ehkäpä suurin kritiikki onkin siinä, että teos tuskin jakaa kovinkaan paljon mielipiteitä, vaan on kaikilta osin ja kaikille katsojille tasapainoinen kokonaisuus.