(Kojima Productions, 2015)

Erinomaisesta pelattavuudesta ja runsaasta pelisisällöstä huolimatta MGS V: The Phantom Pain osoittautuu heppoisen tarinansa vuoksi lieväksi pettymykseksi.

(Arvosteltu PlayStation 4 -versio, saatavilla myös alustoilla PlayStation 3, Xbox 360, Xbox One, PC.)

Lue tästä arvostelun ensimmäinen osa!

Metal Gear Solid V: The Phantom Pain jakautuu kahteen chapteriin ja päätehtäviä on 50, mutta pelin koko paljastuu lieväksi huijaukseksi. Ensimmäinen chapter sisältää 31 tehtävää, siinä missä jälkimmäinen vain 19, ja näistäkin valtaosa on ainoastaan vanhojen tehtävien uusintoja lisäehdoilla tai vaikeammalla vaikeusasteella. Total Stealth -tehtävissä ei saa tulla huomatuksi, Extreme-tehtävissä taas pääsee helposti hengestään.

MGS-pelit ovat ennenkin tarjonneet runsaasti haastetta ja lisätekemistä niille, jotka haluavat pelata pelejä uudelleen ja uudelleen. Koskaan aiemmin pelisarja ei ole pakottanut suorittamaan samoja tehtäviä uusiksi. The Phantom Painin toisen episodin tehtävistä on kuitenkin suoritettava nekin, jotka ovat vain aiempien tehtävien uudelleenlämmittelyjä. Tämä tuntuu laiskalta tavalta tarjota ikään kuin lisää pelisisältöä. Eikö samoja lisäehtoja ja korkeampaa vaikeusastetta olisi voinut tarjota erillisenä, vapaaehtoisena moodina kaikkiin aiempiin tehtäviin?

Toistoa suurempi ongelma pelissä on kuitenkin itse tarina. The Phantom Pain on kiistatta koko pelisarjan tarinallisesti köykäisin kokonaisuus, joka jättää joukon juonenlankoja auki. Eipä ihme, että pelin on huhuttu sisältäneen alkuperäisen suunnitelman mukaan vielä kolmannenkin chapterin, joka on poistettu pelistä Konamin ja pelikehittäjä Hideo Kojiman välirikon seurauksena.

Tarinan peruspuitteet ovat hyvät ja lopun yllätyskäänne on oikeasti nerokas sekä hyvin pohjustettu, mutta valtaosan peliajasta tarina tuntuu etäiseltä suhteessa pelaamiseen. Sarjan aiemmissa peleissä intensiivinen tarina on kuljettanut tapahtumia jäntevästi kohtauksesta toiseen, kun taas The Phantom Painin tarina on pirstaleinen ja kaipaisi rutkasti enemmän lihaa luiden ympärille. Tarinan käytyä vähiin toisen chapterin puolella onkin yllättävän hankala motivoitua pelaamaan uudelleen samankaltaisia tehtäviä, vaikka periaatteessa pelistä pitäisikin.

Ne hetket, kun The Phantom Pain jaksaa panostaa tarinaan, ovat kuitenkin hienoja sekä käsikirjoituksellisesti että elokuvallisesti. Erityisesti Quietin sivutarina on hieno kokonaisuus, joka olisi voinut panostaa enemmänkin peliaikaa. Pelin jonkinmoinen pääpahis Skull Face sen sijaan osoittautuu persoonattomaksi hahmoksi, eikä muita vihollishahmoja suuremmin esitellä. Hahmot tuntuvatkin alisteisilta tehtäväpohjaisuudelle samaan tapaan kuin muukin tarina.

Siinä missä osa aiemmista Metal Gear Solid -peleistä nojasi liikaakin tarinallisuuteen ja pitkiin välivideoihin, panostaa The Phantom Pain tarinaan aivan liian vähän. Se on pelimekaanisesti ja graafisesti sarjan huippuhetki, mutta jää silti kauas MGS 3: Snake Eaterin (2005) tasapainoisesta pelikokemuksesta, joka tarjosi sekä pelillisesti että tarinallisesti tyydyttävän kokonaisuuden.

The Phantom Pain on outo lopetus sarjalle, joka jo kerran päättyi tyydyttävästi MGS 4: Guns of the Patriosissa (2008). Vaikka pelin tehtäviä on todellinen nautinto pelata, jättää sen tarina kylmäksi, eikä motivoi palaamaan pelin pariin uudelleen. Tämä on hirveä sääli, sillä pelillisesti MGS V:ssä on mestariteoksen ainekset.