(Kansallisteatteri, 2015)

Ohjaaja Milja Sarkolan ja käsikirjoittaja Heini Junkkaalan narsismia käsittelevä näytelmä eksyy metafiktioon ja jää temaattisesti sekavaksi.

Heti alkukohtauksesta asti Olipa kerran minä tuo mieleen Milja Sarkolan aiemman ohjauksen Jotain toista (Q-teatteri, 2015). Lyhyen alkukohtauksen jälkeen kaksi hahmoa ilmestyy kommentoimaan näytelmää metatasolla, ikään kuin sitä vasta tehtäisiin. Q-teatterin näytelmässä nämä hahmot olivat näytelmän ohjaaja ja tämän puoliso, tällä kertaa taas näytelmäkirjailija (Minna Haapkylä) ja hänen ystävänsä (Katja Küttner), joka likimain pakotettuna suostuu jäämään absurdiin tilanteeseen.

Olipa kerran minä kantaa alaotsikkoa ”Narsistin kootut totuudet”, eli teos selvästi pyrkii käsittelemään narsismia. Tämä onkin läsnä alkupuolen rinnakkain seuratuissa kertomuksissa: Iida Kuninkaan esittämä nainen joutuu narsistisen aviomiehensä (Heikki Pitkänen) hyväksikäyttämäksi, toinen pariskunta Esko (Antti Pääkkönen) ja Sisko (Jessica Grabowsky) taas yrittävät pysyä koossa Siskon ylihuolehtimisesta ja paniikkikohtauksista huolimatta. Jälkimmäinen tarina muistuttaa enemmän kertomusta jonkinlaisesta ahdistushäiriöstä kuin narsismista.

Näytelmä siirtyy kuitenkin viimeistään toisella puoliskolla käsittelemään enemmänkin näytelmäkirjailijan omaa orastavaa narsismia ja hajoaa sitten täysin metafiktion syövereihin. Toinen puolisko alkaa pitkällä kohtauksella, jossa Pitkäsen esittämä ”homojuontaja” haastattelee Pääkkösen esittämää Jeesusta ajankohtaisohjelmassa. Vitsi on kuitenkin pian naurettu ja kohtaus kestää tuskastuttavan kauan. Sen jälkeen teos jatkuu sekavana kirjailijan pohtiessa muun muassa, pitäisikö näytelmään tuoda vielä joukkomurhaaja Anders Breivik, ja kuinka teoksesta ylipäätään voisi tehdä ajankohtaisen. Alkuosan pariskuntiin ei palata enää kuin hetkeksi.

Olipa kerran minä on todella epätasainen teos. Näyttelijöiden suoritukset ovat kautta linjan hyviä, ja teoksessa on paljon hyvääkin. Puhti uhkaa kuitenkin loppua ennen maaliviivaa ja aiheen käsittely katoaa metafiktion, yleisön naurattamisen ja yleisen anarkian sekaan. Voimakkaimmillaan Olipa kerran minä on alkupuolen kohtauksissa, joista kirjailija ystävineen pysyy erossa. Eskon ja Siskon konflikti on käsinkosketeltavan aito, ja useampi katsoja voi varmasti löytää siitä jotakin tuttua.

Hyvistä puolistaan huolimatta Olipa kerran minä on melkoinen pettymys suhteessa Sarkolan aiempiin ohjauksiin. Se ei onnistu sanomaan aiheestaan juuri mitään ja äityy loppupuolella lähinnä ärsyttävän sekavaksi. Jussi Parviaisen ja muiden tunnetujen hahmojen marssittaminen näyttämölle menee helppojen naurujen kalasteluksi ja tuottaa vaivaantuneen olon. Vai oliko se tarkoituskin?

Lisää samalta ohjaajalta:

Jotain toista (Q-teatteri, 2015)

Kattona tähtitaivas (Helsingin kaupunginteatteri, 2014)