(Italia, 2015)

Paolo Sorrentinon väkevä ja visuaalisesti vaikuttava draamakomedia käsittelee nimestään huolimatta pikemminkin vanhuutta ja elämän rajallisuutta kuin nuoruutta.

Ensi-ilta 8.1.2016.

This Must Be the Placella (2011) kansainväliselle uralla ponnahtaneen Paolo Sorrentinon Youth (2015) on kertomus säveltäjä Fred Ballingerista (Michael Caine) ja hänen pitkäaikaisesta ystävästään, elokuvaohjaaja Mick Boylesta (Harvey Keitel), jotka lomailevat täyshoitolassa Sveitsin Alpeilla. Mick valmistelee uutta elokuvaa käsikirjoittajiensa kanssa, eläköitynyt Fred puolestaan yrittää pysyä erossa niin menneisyydestään kuin tulevaisuudestaankin. Hänen tyttärensä (Rachel Weisz) kutsuu isäänsän oman apatiansa uhriksi, mikä tuntuukin osuvalta kuvaukselta hahmosta.

Sorrentinon elokuva on visuaalinen uskomattoman kaunis. Luca Bigazzin kuvaus viipyilee niin Alppien huikeissa maisemissa kuin hotellielämän arkisissa yksityiskohdissakin. Paikoin otoksissa on voimakasta syvyyden tuntua ilman, että äidytään 3D-leffojen tapaiseen kikkailuun. Visuaalisuus ei kuitenkaan koskaan mene tapahtumien edelle ja muutu itsetarkoitukselliseksi, ja elokuva viipyilee vain harvoin näyttävissä otoksissaan. Visuaalisuus ei ole itseisarvo, vaan se tuntuu orgaaniselta osalta tapaa, jolla Sorrentino kertoo tarinaansa.

Läsnä niin kohtausten, dialogin kuin tarinankin tasolla ovat alati menneisyys ja nykyisyys, vanhuus ja nuoruus, elämä ja kuolema. Fred välttelee menneisyyden kohtaamista ja kieltäytyy toistuvasti palaamasta estradille soittamaan liian kepeää ”Simple Songs” -sävellystään, vaikka itse Englannin kuningatar on hänet kutsunut. Mick taas kaavailee uudesta projektistaan hänen ”elokuvallista testamenttiaan”, pitkän elämäntyön päättävää merkkiteosta. Cainen ja Keitelin hahmojen välinen kemia on yksi elokuvan parhaista elementeistä.

Fredin ja Mickin ympärillä on kuitenkin myös joukko mainioita sivuhenkilöitä eri suuruisissa rooleissa. Rachel Weisz tekee jälleen loistavaa näyttelijätyötä, samoin yhdestä hittiroolistaan tunnettua leffatähteä esittävä Paul Dano. Pienistä sivuhahmoista mieleen jää myös esimerkiksi Luna Zimic Mijovicin esittämä nuori hieroja, joka ihmettelee ihmisten kosketuskammoa ja josta muodostaa eräänlainen nuoruuden vastapaino Fredin vanhuuden melankolialle.

Kuten This Must Be the Placessa, Sorrentinon elokuvassa korostuu jälleen myös musiikki. Ohjaaja sekoittaa sumeilematta soundtrackilla klassista, oopperaa, pop-iskelmää ja konemusiikkia, mutta ilman, että lopputulos tuntuisi hajanaiselta tai sekavalta. Erilaisilla musiikkityyleillä on elokuvassa omat tehtävänsä, ja lopulta kuultava Fred Ballingerin ”Simple Songs” (joka on oletettavasti elokuvan säveltäjän David Langin käsialaa) summaa musiikillisesti elokuvan taiteenfilosofian: Se on liian yksinkertainen ja helpostilähestyttävä ollakseen ”vakava” klassisen musiikin sävellys, kuten Fred ilmeisesti ajattelee, mutta samaan aikaan liian korkeakulttuurinen ollakseen populaarimusiikkia. ”Simple Songsin” voi kenties nähdä vertauskuvana itse elokuvalle.

Youth on samaan aikaan hauska sekä syvällinen katsaus siihen, mitä kaikkea nuoruuteen ja vanhuuteen, sekä elämään ja taiteeseen lopulta kuuluukaan. Sitä on hankala summata yhteen kappaleeseen, sillä mitä enemmän elokuvaa pohtii, sitä useampaan suuntaan se avautuu. Se jos mikä on hyvän taideteoksen merkki.