(Island, 2015)

The Killersin nokkamiehen toinen soololevy on pätevää, mutta riskitöntä poppia, jonka soundissa kuuluu 80-luku.

The Desired Effect avautuu Bruce Springsteen -henkisellä, rokimmalla vedolla Dreams Come True, mutta vasta toinen ja kolmas raita sanelevat albumin sävyn. Brandon Flowersin toinen soololevy on yhdistelmä energisiä pop-kappaleita, kuten Can’t Deny My Love, ja laulajavetoisia hitaampia vetoja, kuten I Can Change.

Kokonaisuus on hallitumpi kuin debyyttilevy Flamingolla (2010) ja levyllä on eheä, harkittu rakenne. Las Vegasin show-elkeet loistavat poissaolollaan ja uuden levyn tyyli ammentaakin vahvemmin 1980-luvun pop-musiikista.

The Desired Effect erottuu myös edeltäjäänsä paremmin Flowersin pääyhtyeen The Killersin tuotannosta. Levyn kappaleista oikeastaan vain kaksi, Dreams Come True ja Diggin’ Up the Heart kuulostavat siltä, että ne voisivat olla ylijäämää The Killersin edelliseltä albumilta Battle Born (2012).

The Desired Effect muistuttaa kuitenkin Battle Bornia siinä, että molemmilla levyillä on paremmat ja heikommat hetkensä. Flowersin soololla I Can Change ja Untangled Love ovat likimain turhaa täytettä, vaikkei albumi pituudella olekaan pilattu.

Levyn tuotanto nousee esiin sovitusten ja tyylitellyn soundimaailman osalta, mutta sanoitukset ontuvatkin sitten monin paikoin. Flowers laulaa jälleen paljon rakkaudesta ja parisuhteista sanomatta mitään uutta. Tekstiltään synkempi Lonely Town ja vahvasti tarinallinen lopetusraita The Way It’s Always Been erottuvat joukosta edukseen.

The Desired Effect ei missään nimessä ole huono albumi, mutta on se hieman tasapaksu ja yllätyksetön. Se on juuri sellainen levy, jonka Flowersin kuvittelisikin saavan aikaan kasarisoundeilla. Lauluntekijänä hän pystyy parempaankin, se on nähty monesti The Killersin tuotannossa.