Hiekkaan piirretty hirviö
Jarno Mällisen satiirinen toinen romaani irrottautuu melko kauas Kieroonkasvukertomus-esikoisen tyylistä, vaikka tapahtumapaikka onkin yhä pieni teollisuuskaupunki pohjoisemmassa Suomessa.
Radiopuhelimien kitaristin ja toisen sanoittajan romaani sukeltaa absurdin satiirin maailmaan esitellessään 0:n (eli nollan) kaupungin, sekä uudistuspaineisiin joutuneen maakuntalehti Palvelijan. Sulkeutunut toimittaja Herkko on vuosikausia vastannut vain lehden mielipidesivusta, mutta uuden päätoimittajan ”Hölpön” komennosta miehestä tulee yksi lehden nousevista kyvyistä – halusi hän sitä tai ei.
Hiekkaan piirretty hirviö on kuin komedian ilmiasuun puettu ankara kritiikki suuria mediataloja ja printtimedian murrostilaa kohtaan. Kuten kirjassa melko suoraan todetaankin, journalismista voi pahimmillaan tulla vain ilmoitusmyynnin ja rahoittajien palvelija, jolla ei ole mitään sananvaltaa, eikä lopulta edes sanottavaa.
Parhaimmillaan Mällisen maakuntapolitiikkaan ja paikallisiin ”vaikuttajiin” kohdistuva satiiri on purevaa ja vitsit saavat nauramaan ääneen. Toisaalta loputtomat kaksimielisyydet ja lehtijuttujen parodiat alkavat liki 300-sivuisessa kirjassa toistaa itseään, ja Herkon tolkuttoman monimielisten ja koukerokielisten tekstien lukeminen käy lopulta jopa haasteelliseksi. Lehtijuttujen latominen sivulle pienemmällä fontilla ja kapeammalle palstalle on hyvä tehokeino, mutta useamman sivun tekstissä se kääntyy itseään vastaan vaikeuttamalla lukemista.
Tarinallisesti romaanissa tapahtuu kovin vähän muutoksia, mikä tekee lukukokemuksesta hieman monotonisen. Henkilöhahmot erottuvat lähinnä koomisten piirteidensä kautta, ja vaikka tällä tapaa saadaankin aikaan useita hauskoja kohtauksia, jää lukija helposti kaipaamaan edes yhtä samaistuttavaa hahmoa. Henkilöiden välinen kanssakäyminen viihdyttää, mutta heidän sisäisen monologinsa ei muodostu kovin mielenkiintoiseksi.
Teksti on edellisen kirjan tapaan parhaimmillaan riemastuttavaa ja heikoimmillaan hankalasti ymmärrettävää. Siinä missä Kieroonkasvukertomus oli helposti samaistuttava ja inhimillinen, on Hiekkaan piirretty hirviö ulkokohtaisempi kokemus. Se on tärkeä ja viihdyttävä puheenvuoro kiinnostavasta aiheesta, mutta kertomakirjallisuutena sillä on ongelmansa.
Kiitos tasapainoisesta ja punnitun oloisesta kritiikistä! Koska tarjolla on harvinainen mahdollisuus suoraan kommunikointiin kriitikon kanssa (eikä vain katkeraan solipsistiseen jupinaan), tuon esille pari omaa näkökulmaani.
– Tein tietoisesti tästä kirjasta esikoista ”kylmemmän” vähentämällä samaistumismahdollisuuksia ja emotionaalista/”realistista” kosketuspintaa. Sellainen elokuvista tuttu vieraannuttava kerronta vain tuntui oikealla tavalla veemäiseltä. Toki myönnän, että se voi tuntua myös ongelmalliselta tai jopa ulkokohtaiselta, ihan lukijasta riippuen.
– Tarinallinen ”tapahtuminen” lienee enemmänkin henkilöiden omien maailmojen ja keskinäisten asetelmien vähittäisessä muutoksessa/aukikelautumisessa, vaikka tiettyä fyysistäkin räjähdystä kohti ”juoni” etenee, Varsinkin tuo aukikelautuminen perustuu aika pieniin vihjeisiin, jotka toivoakseni hahmottuisivat syvemmin useampien lukukertojen (mutta kuka nyt sellaiseen nykyään ryhtyisi, hahhah!) myötä. Jälleen oli elokuvataide esikuvanani.
– Kielestä: välillä pitää (haluan) olla hämärä – se kuvastaa paremmin kaiken sekavuutta!
Mutta ennen kaikkea siis: kiitos.
Tervehdys!
Hienoa, että vastasit! Kuten sanottu, kriitikon ja tekijän välillä tapahtuu harvoin suoraa julkista sananvaihtoa. Omat huomiosi tarjoavat kieltämättä romaaniin uusia näkökulmia, joten täytynee lukea joskus uudelleen.