(Tampereen teatteri, 2013)

Tampereen teatterin tuotanto klassikkomusikaalista on pätevää jälkeä, vaikka suomennos jättääkin toivomisen varaa.

Les Misérables ei paljon esittelyjä kaipaa, etenkään viime vuotisen Hollywood-filmatisoinnin jalanjäljissä. Victor Hugon klassikkokirjaan perustuva musikaali on rikkonut ennätyksiä ja lumonnut yleisöä ensi-illoistaan (1980/1985) lähtien. Tampereellakin musikaali sai ensituotantonsa jo vuonna 1984, joten Tampereen teatterin uudessa tuotannossa on myös loistokkaan paluun tunnelmaa.

Georg Malviuksen ohjaama Les Misérables noudattelee Lontoon tuotannon linjoja, eikä klassikon konseptista helposti poikettaisikaan. Näytelmän tuotanto muistuttaa Ellen Cairnsin lavastusta ja puvustusta myöten Lontoon produktiota (ainakin vuoden 2010 esitykseen verrattuna), vaikka lavasteet ulottuvatkin myös teatterin parvelle. Ainakin yläkatsomosta seurattuna musikaali saakin suuren luokan mittasuhteet.

Näyttelijä- ja laulutyö on enimmäkseen erinomaista. Tero Harjuniemi on voimakas ja uskottava Jean Valjeanin roolissa, vaikka tulkinta onkin paikoin vähemmän mahtipontinen kuin Lontoon tuotannossa tai filmatisoinnissa. Ensimmäisessä ensi-illassa (joita todella oli kaksi) Javertin keskeisen roolin tuurasi Jonas Saari, joka oli nuoruudestaan huolimatta erittäin pätevä, ja roolin varsinainen näyttelijä Sören Lillkung saa todella pistää parastaan hänet peitotakseen.

Myös muut keskeiset roolit toimivat hyvin. Ele Millistferin Fantine on hieman silotellumpi kuin esimerkiksi filmatisoinnissa, mutta silti traaginen, ja Mariuksen rooliin pestattu Tomi Metsäketo loistaa etenkin laulukohtauksissa. Ville Majamaa ja Ritva Jalonen ovat juuri sopivasti övereitä majatalonpitäjä Thénardierin ja tämän vaimon rooleissa, ja Saara Lehtonen on tunteikas Éponine. (Musikaalissa on joitakuita vaihtoehtoisia näyttelijöitä, joista en tietenkään voi sanoa mitään.)

Keskeisten näyttelijöiden laulusuoritukset ovat osaavia, mutta osa sivuhahmojen riveistä menee vähän ylisuorittamisen tai huutamisen puolelle. Tämä ei kuitenkaan häiritse siinä määrin kuin Jukka Virtasen ja Kristiina Drewsin suomennos, joka etenkin lavan yläpuolelle heijastettuna vertautuu helposti alarivillä kulkevaan englanninkieliseen tekstiin.

Suomi ei kaikissa kohdissa taivu englannin tapaan kerronnalliseen lauluun ja moni yksityiskohta jää kokonaan käännöksen ulkopuolelle. Hetkittäinen puhekielisyys tuntuu tarpeettomalta, etenkin kun musikaaliformaatissa on turha yrittää ”realistista” vaikutelmaa. Käännös vie lisäksi ytyä sellaisista kappaleista on Red and Black (On aamu punainen) ja Who Am I (Kuka oon). Pahiten kärsii kuitenkin ehkä Valjeanin ja Javertin yhteenotto (heti Fantinen kuolemaa seuraava osuus), jossa ei saavuteta samaa intensiivisen dialogin räiskähtelyä kuin englanninkielisessä versiossa.

Kokonaan ei suomennosta kuitenkaan pidä moittia ja sen ongelmat näyttäytyvät kenties vain niille katsojille, jotka tuntevat englanninkielisen version hyvin. Esimerkiksi Loppui lopulta päivä, Huomiseen ja Tyhjät tuolit, tyhjät pöydät kaikuvat samalla tunteella myös suomeksi.

Pientä moitittavaa voi Les Misérablesistakin löytää, mutta musikaali-ilmiönä teos on omaan luokkaansa ja ensi-illan seisoma-aplodit olivat ansaitut. Jos teos on jäänyt kokematta, voi polveilevan tarinan seuraaminen olla hieman hankalaa, mutta käsiohjelma auttaa siinäkin. Tampereen teatteri ei ole tässä tuotannossa paukkuja säästellyt ja se kyllä näkyy lopputuloksessa.