(Hollanti, Yhdysvallat 2013)
Sarja: Night Visions: Back to Basics 2013.

Frankenstein’s Army jatkaa Dead Snown (2009) ja kotimaisen War of the Deadin (2011) viitoittamalla kehnojen natsizombie-leffojen tiellä.

Frankenstein’s Army seuraa Neuvostoliiton jalkiväkiyksikköä Toisen maailmansodan loppumetreillä. Dokumentaristilla varustettu poppoo jäljittää eristyksiin jäneen sotilasyksikön lähetyksiä, mutta kaikki ei ehkä olekaan aivan sitä miltä vaikuttaa. Syrjäisestä kylästä sotilasjoukko löytää natsiarmeijan oman Frankensteinin luoman biomekaanisten zombien armeijan.

Elokuva ontuu jo alkumetreillä, eikä meininki siitä paljon kohene. Kokonaisuus on kudottu yhteen vailla pienintäkään käsityskykyä tarinankerronnasta, rytmityksestä tai katsojan motivoinnista. Sittenkin kun rakennetta saadaan aavistuksen tiivistettyä ja jotain jännitystä luotua, elokuva notkahtaa uudelleen koko loppuosansa ajaksi. Henkilöhahmoistakaan ei juuri voi puhua ennen Karel Rodenin esittämän hullun tohtorin astumista valkokankaalle.

On selvää, että Frankenstein’s Armyn budjetti on kulunut loppupuolen proppeihin ja lavastuksiin, mitkä yllättävätkin tympeän alkujakson jälkeen positiivisesti. Natsimörkit ovat nimittäin oikein omaperäisiä ja jopa aidosti karmivia. Ne eivät vain yksikään jaksa kannatella muuten tönkköä elokuvaa.

Elokuva edustaa jälleen ”löydetyn kuvamateriaalin” ylikäytettyä genreä, muttei tee sitä johdonmukaisesti. Toisen maailmansodan venäläiskuvaajalla olisi tuskin ollut mikitettyä värikameraa, saati HD-tasoista. Kuvanlaatu tuhoaa kaiken illuusion aikakaudesta, josko sellaista muutenkaan ehti syntyä. Ajan kuvan voi tuoda found footage -genressä esiin myös onnistuneesti, kuten oikein viihdyttävässä Apollo 18:sta (2011).

Siinä missä War of the Deadin suomalaisenglanti oli vain surkuhupaisaa, on Frankenstein’s Armyn huonolla venäläisaksentilla murjottu englanti (jota neukkusotilaat tietysti puhuivat!) lähes käsittämätöntä kuunneltavaa, ja monet repliikit voivat mennä kokonaan ohi pelkän epäselvyyden vuoksi.

Frankenstein’s Armysta paistaa visuaalisen puolen painotus kaiken muun kustannuksella. Alun sotakohtaukset ovat parilla miehellä lähinnä amatöörimaisia, eikä näyttelijöitäkään pääse kehumaan. Edes Hellboyssa (2004) Rasputinin roolissa vakuuttanut Karel Roden ei pääse oikeuksiinsa.

Hollantilaisen Richard Raaphorstin esikoispitkä on loistava osoitus siitä, kuinka tärkeitä tarina, kerronta ja hahmot ovat elokuvalle. Komeimmatkin natsihirviöt jäävät tyhjänpäiväisiksi, jos katsojaa ei jaksa kiinnostaa, mitä valkokankaalle tapahtuu.