Ensimmäisen Hobitti-elokuvan ensi-illan kynnyksellä on hyvä kääntää katse menneisyyteen. Ovatko Taru Sormusten Herrasta –leffat kestäneet aikaa ja kuinka ne vertautuvat kirjojen kanssa kymmenen vuotta julkaisun jälkeen?

Lord of the Rings -elokuvien ilmestyessä vuosina 2001-2003 oli kovasti muodikasta moittia elokuvia niistä ja näistä muutoksista alkuperäiseen tarinaan. Peter Jacksonin ohjaamissa elokuvissa tehdään sen verran runsaasti irtiottoja kirjoista, ettei tarvitse olla edes erityinen fantasianörtti niitä huomatakseen. Ah, kuinka jaksoimme nillittää yksityiskohdista!

Kymmenen vuotta jälkeenpäin vaikutelma on hyvin erilainen. Jacksonin elokuvat ovat kestäneet aikaa todella hyvin, eivätkä edes niiden erikoistehosteet näytä vielä ikääntyneiltä – itseasiassa CGI-tekniikan halventuessa tuntuu laatukin vuosien mittaan kärsineen. TSH-elokuvat näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat hyvältä – etenkin ne pidennetyt versiot, vaikka pistävätkin takamuksen puutumaan.

Kun kriitikollekin on ikää tullut, näyttäytyvät sen sijaan itse TSH-kirjat jotenkin heikentyneen teholtaan. Vuoden 1966 korjatun painoksen esipuheessa J. R. R. Tolkien selittää, kuinka Sormusten herran tarina on ”muotoutunut kirjoittaessa,” ja kuinka hän on monin paikoin keskeyttänyt kirjoittamisen pitkiksi ajoiksi. Vaikka teosta onkin hiottu ensikirjoittamisen jälkeen, näkyy tämä ”läpikirjoittaminen” monessa.

Ensinnäkin TSH on erittäin epätasainen. Kerronnallisesti se alkaa pitkäpiimäisen hitaasti, mutta Briissä vietetyn yön jälkeen pusketaan yhtäkkiä eteenpäin paljon nopeammin. Kerronnan muoto muuttuu sitä mukaan, kun Tolkien on päätynyt isompaan ja isompaan perspektiiviin. Toisaalta epätasaisuus näkyy rytmityksessä, sillä monet avainkohtaukset, kuten Helmin Syvänteen taistelu ohitetaan melko nopeasti (n. 13 sivua), kun taas yksittäiseen keskusteluun Rautapihan raunioissa kulutetaan miltein 25 sivua, joiden aikana ei jaeta paljonkaan uutta tietoa, eikä keskustelu rakenna henkilöhahmoja juuri mitenkään.

Jacksonin elokuvissa rytmitys ja rakenne ovat tasaisemmat, mikä luodaan osittain näyttämällä tapahtumia, joista kirjassa kerrotaan vasta jälkikäteen. Jokainen elokuva luo oman miljöönsä ja perspektiivinsä. Lisäksi Kahden tornin jaottelu tiukasti omia tarinalinjojaan seuraaviin Kolmanteen ja Neljänteen kirjaan tekee Frodon ja Samin matkasta monotonista luettavaa. Elokuvissa valittu perinteisempi rinnakkaiskerronta toimii mainiosti.

TSH-elokuvia kritisoidaan yleensä tarinaan tehdyistä muutoksista, eli henkilöiden ja tapahtumien poistoista tai lisäyksistä. Näistä suurin osa on kuitenkin perusteltavissa. Hobittien alkumatkasta olisi tullut tolkuttoman pitkä, jos Tom Bombadil ja kaikki ennen Briitä sijoittuvat tapahtumat olisi kuvattu hartaasti. Niiden poistolla luodaan juuri sitä tarinallista draivia, jota kirjasta puuttuu.

Eikä Tom Bombadilista, niin paljon kuin kirjan ystävät hahmoa kenties rakastavatkin, olisi mitenkään voinut tehdä uskottavaa hahmoa – metsän keskellä asusteleva, simppeleitä loruja lauleskeleva hippi ei suoranaiselta sankarilta vaikuta. Lisäksi hänen panoksensa Sormuksen tarinaan on minimaalinen.

Eniten inhoa TSH-lojalistien keskuudessa aiheuttivat kenties Liv Tylerin esittämän Arwenin lukuisat kohtaukset elokuvissa. Näistä Kahden tornin Aragornin loukkaantuminen ja paluu Helmin Syvänteeseen on täyttä filleriä, mutta muut kohtaukset ovat perusteltavissa. Aragorn on tarinan keskeisimpiä henkilöitä, etenkin kahdessa jälkimmäisessä osassa, joten hänen suuren rakkautensa paljastaminen vasta kolmannen osan lopussa olisi ollut katsojien pettämistä ja luonut todella kaksiulotteisen hahmon.

Lisäksi TSH:n tarina kaipasi todella kipeästi naishahmoja, joita Tolkien maskuliinisessa maailmassa ei ole oikeastaan kuin Eowyn. Elokuvissa tarinan sovinistisuutta tilkitään, mutta kirjoissa aktiivisten naishahmojen puute ja implisiittiset sukupuoliroolit vaivaavat yhä enemmän. Jopa Eowynin vapaudenkaipuu näytetään vain oikean rakkauden (eli miehen) puutteena.

Rytmillisesti perusteltavissa on myös Cirith Ungolin ja Lukitarin jättäminen Kuninkaan paluun puolelle. Mordor kuuluu kolmannen osan miljööseen, eikä Frodon ja Samin vaelluksen jälkipuoliskolla olisi muuten paljon mitään kerrottavaa. Tämä tietysti edesauttaa kolmannen elokuvan pöhöttymistä yli nelituntiseksi eepokseksi.

On myös mainiota, että Tolkienin loputtomat laulut ja runot on jätetty elokuvista pois. Vaikka Panu Pekkasen suomennokset ovat ansioituneita, ovat suurin osa lauluista vain turhaa täytettä ja itsessäänkin aika kömpelöitä. Samaa voisi sanoa Tolkienin historialuennoista: Jos jokin Keski-Maan historiaan liittyvä asia ei itsestään nouse tarinassa esiin, eikä vie tarinaa eteenpäin, siitä on turha esitelmöidä!

Ehkä ainoa todella harmillinen muutos on Kuninkaan paluun toisiksi viimeisen luvun, eli ”Konnun puhdistuksen” jääminen pois elokuvista. Sarumanin orkestroiman korruption selättäminen kotipuolessa on tarinan aikana kasvaneen hobittinelikon voitokas loppukaneetti, jota ilman etenkin Merrin ja Pippinin tarina jää vaille oikeaa sulkeumaa. Ajallisesti tämä olisi toki pidentänyt elokuvaa ainakin 20 minuuttia ja venyttänyt loppua muutenkin. Perusteltu leikkaus, mutta aivan aavistuksen se voi silti harmittaa.

TSH-elokuvissa on ajan mittaan alkanut ärsyttää enemmän ja enemmän paatoksellinen maailmanlopun tunnelma, joka äityy aina vain voimakkaammaksi trilogian edetessä. Tämä piirre on kuitenkin läsnä myös kirjoissa ja välillä Tolkienin poeettinen saarnaus käy todella rasittavaksi lukijalle. Synkät tapahtumat ja vain pieni toivon mahdollisuus luovat kyllä tarvittavan tunnelman ilman sen kummempaa alleviivausta.

Kukaan ei voi kiistää Tarun Sormusten Herrasta historiallista arvoa, mutta nykyajan perspektiivistä sanoisin, että se olisi kaivannut kustannustoimittajan punakynää enemmän kuin kipeästi. Elokuvat ansioituvat tässä suhteessa paremmin. Mikäli kykenee irroittautumaan kirjojen ennakkoasenteista, muodostavat elokuvat itsenäisen ja toimivan kokonaisuuden. On niissä pieniä ärsyttäviä piirteitä, mutta paljon vähemmän kuin alkuperäisteoksissa.