Vertailu: Neidonlähde ja The Last House on the Left

Kolme elokuvaa, joilla on kausaalisesta suhteestaan huolimatta yllättävän vähän mitään yhteistä. Kuinka siirtyy klassinen kostotarina Ingmar Bergmanilta Wes Cravenille ja edelleen lähes tuntemattomalle Dennis Iliadisille?

(Tietäkää, ettei näitä elokuvia voi juuri vertailla paljastamatta kaikkien keskeisiä juonenkäänteitä!)

Bergmanin Neidonlähde (Jungfrukällan, 1960) on 1200-luvulta säilyneeseen balladiin perustuva klassikko, jota ei heti uskoisi kauhuohjaaja Wes Cravenin The Last House on the Leftin (1972) lähdeteokseksi. Tarinan yhteydet ovat kuitenkin selkeät, vaikka tyylilaji vaihtuu voimakkaasti tyylitellystä historiallisesti draamasta 1970-luvun eksploitaatioon.

Mutta eihän tämä riitä, sillä nyky-Hollywood tekee uusiksi kaikki vähänkin nimekkäät elokuvat. Siksipä kreikkalaissyntyinen Dennis Iliadis värvättiin ohjaamaan The Last Housen uusintaversio (2009).

Keskiaikaiseen Ruotsiin sijoittuvassa Neidonlähteessä varakkaan tilan tytär Karin (Birgitta Petterson) laitetaan asialle viemään kynttilöitä kirkolle, jonne on päivän matka. Hänen mukaansa lähtee raskaana oleva palvelusneiti Ingeri (Gunnel Lindblom),mutta parivaljakko eroaa kesken matkan.

Yksin ratsastava Karin kohtaa pian kolme paimenta, joista kaksi vanhempaa raiskaavat ja murhaavat Karinin. Sama kolmikko jatkaa matkaa ja hakeekin pian yösijaa Karinin vanhempien talosta. Isä (Max von Sydow) ja äiti (Birgitta Valberg) saavat kuitenkin pian tietää tyttärensä kohtalosta ja isä murhaa paimenet kostonhimossaan. Seuraavana päivänä he etsivät Karinin ruumiin, jonka alle syntyy heidän silmiensä edessä uusi lähde.

Vain 12 vuotta myöhemmin ilmestyneessä The Last House on the Leftissä tarina on hieman erilainen. Collingwoodin perheen 17-vuotias tytär Mari (Sandra Cassell, myöh. Peabody) lähtee illaksi konserttiin ystävänsä Phyllisin (Lucy Grantham) kanssa. Yritettyään ostaa pilveä väärältä tyypiltä, he joutuvat sarjamurhaaja Krug Stillon(David Hess) ja raiskaaja Fred ”Weasel” Podowskin (Fred J. Lincoln) kynsiin. Mukana ovat myös Stillon poika Junior (Marc Sheffler) ja sadistinen naisystävä Sadie (Jeramie Rain).

Kuten Karinille alkuperäisteoksessa, myös Marille ja Phyllisille käy huonosti. Rikollisnelikko etsii autonsa hajottua suojaa Collingwoodien suurehkosta, keskellä metsää olevasta talosta. Marille tärkeä rauhanmerkkiriipus paljastaa vanhemmille heidän kadonneen tyttärensä kohtalon ja vanhemmat kostavat sen verisesti.

Last Housen uusintaversiossa hahmot ja asetelma ovat samat, mitä nyt että Collingwoodit ovatkin mökillä eivätkä kotona ja Phyllisin nimi on Paige. Olennaisesti tarina poikkeaa siinä, että Mari selviääkin hengissä ja pakenee lopulta vanhempiensa kanssa, jahka kaikki rikolliset on ensin lahdattu.

Kahden jälkimmäisen elokuvan vertailu on helppoa: Wes Cravenin elokuva on tyylipuhdas eksploitaatioklassikko, jossa riittää mustaa huumoria ja ahdistavia kohtauksia. Pätevän toteutuksen lisäksi siinä on kiinnostavia taustateemoja, kuten naisten seksuaalinen vallankumous, ja psykopaattihahmot ovat arvaamattomuudessaan pelottavia. David Hess on kulttimaineensa veroinen ja vanhempien (Cynthia Carr ja Gaylord St. James, oik. Richard Towers) kostotoimet herättävät riemua katsojassa.

Iliadiksen uusintaversio taas ei oikeuta itseään millään mittarilla. Se päivittää saman tarinan 2000-luvun kauhu-uusintojen tyyliin, eikä verevä eksploitaatio oikein sitä kestä. David Hessin korvaava Garrett Dillahunt on tehnyt kelpo sivurooleja, mutta hän vaikuttaa aivan liian selväjärkiseltä, jotta hän olisi pelottava. Kun raiskaaminen sitten tapahtuu, se tuntuu hahmolle melkein luonnottomalta, sillä hänestä ei ole maalattu arvaamatonta kuvaa.

Toisen rikollisen on korvannut eleetön Francis, josta ei saada tietää mitään taustatietoja. Breaking Bad -sarjasta tunnetuksi tullut Aaron Paul on toki osaava näyttelijä, mutta tätä pahvikuvaa olisi voinut esittää kuka tahansa. Sadie (Riki Lindhome) ei ole enää varsinaisesti sadistinen, vaan pelkästään vähän outo (ja ärsyttävä). Spencer Treat Clarkin esittämä poika taas on entistä nyhverömpi.

Marin roolissa nähtävä Sara Paxton oli myöhemmin vakuuttava The Innkeepersissä, mutta tässä hän on kuka tahansa blondi, kuten Superbadista (2007) tuttu Martha MacIsaac voisi olla kuka tahansa ”villi brunetti”. Vanhemmat ovat tunnereaktioineen niin pahvia, ettei edes nimiä kannata mainita.

Kuten monien uusintaversioiden kohdalla, ei Iliadiksen versio tuo tarinaan tai ilmaisuun mitään uutta, vain vesittää sen, mikä sai eksploitaatioleffat tuntumaan karuilta. Uudessa Last Housessa on toki verta, mutta ainoastaan Sadie nähdään yläosattomissa ja siihen se alastomuus jääkin. Eihän sitä tietenkään ole pakko paljasta pintaa näyttää, mutta kun edes raiskauskohtausta ei saada tippaakaan kamalaksi tai ahdistavaksi, kannattaisi ehkä ottaa järeämmät aseet käyttöön. Onhan uusi I Spit on Your Gravekin (2010) surkea, mutta ainakin siinä oli jokseenkin voimakas raiskauskohtaus.

Fiktiot muodostavat tyyli- ja genrevalintojen avulla omat uskottavuuden kriteerinsä. Wes Cravenin elokuva on lajityyppinsä mukaisesti pohjimmiltaan kevytmielinen, mikä tulee parhaiten esiin koomisten poliisihahmojen kautta. Sitä ei siis ole tarkoitettu täysin uskottavaksi todellisuuden kriteerein.

Kaikki musta ja vähemmän musta huumori loistavat uusintaversiossa poissaolollaan, millä yritetään luoda realistisesti uskottavaa elokuvaa, mutta siinä ei kuitenkaan pystytä. Tarinakin on täynnä kummallisia epäloogisuuksia ja järjenvastaista toimintaa, mutta kevyemmillä kriteereillä ne antaisi helposti anteeksi. Jos yrittää tehdä ruumiissa asti tuntuvan todenmukaista elokuvaa, kannattaa varmistaa että näyttelijät, käsikirjoitus ja ohjaus riittävät siihen asti.

Wes Cravenin The Last Housen suhde Bergmanin elokuvaan on hyvin vapaa, mutta siinä on tavallaan siirretty alkuperäisen tarina eksploitaation viitekehykseen. Tietysti se on suorasukaisempi, graafisempi ja hassumpi kuin alkuperäinen, mutta se toimii omassa kategoriassaan omalla painollaan.

Jos unohdetaan aika- ja tyylilajivalinnat, on suurin muutos Bergmanista tuleviin elokuviin yliluonnollisen elementin hylkääminen. Neidonlähteen palvelusneiti Ingeri palvoo salaa Odinia, jonka hän kohtaakin yksisilmäisen miehen hahmossa. Lisäksi lopussa Max von Sydown esittämä isä vannoo, ettei Jumalaa voi olla olemassa, jos maailmassa tapahtuu näin hirveitä asioita – ja kuitenkin juuri tuolloin syntyy lähde kuolleen Karinin alle.

Pakanallisen Odinin ja kristillisen Jumalan teemat ja väliintulot eivät ole siirtyneet kumpaankaan The Last Housen versioon. Cravenin versiossa syvälliset teemat olisivatkin tuntuneet hieman falskeilta, mutta uusintaversion olisi voinut oikeuttaa palauttamalla nämä eettis-uskonnolliset, yliluonnollisen rajalla tasapainoilevat elementit takaisin kertomukseen. Turhat splätterit unohtamalla ja suurempiin teemoihin keskittymällä olisi voinut tehdä hyvänkin remaken.

Neidonlähteen ja Last House -elokuvien välinen jatkumo on kenties yksi erikoisimpia elokuvahistoriassa. Taiteellisesti kunnianhimoisesta draamasta siirrytään eksploitaatioon ja sitä kautta typerään uusintakauhuun. Jos katsoisi peräkkäin Neidonlähteen alkukohtauksen ja uuden Last Housen lopun (naurettavan typerän) päänräjäytyskohtauksen, ei voisi ikinä arvata, että elokuvilla on mitään yhteyttä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s