The Virgin Suicides on Pulitzer-palkitun Jeffrey Eugenidesin vuonna 1993 julkaistu esikoisromaani, joka tuli tunnetuksi Sofia Coppolan samannimisenä filmatisointina 1999. Laaturomaani ja läpimurtoelokuva muodostavat mielenkiintoisen parin jo siksi, että elokuvaversio on poikkeuksellisen lähellä alkuperäisteosta.

The Virgin Suicides, joka julkaistiin suomeksi alaotsikolla ”Kauniina kuolleet” (Otava, 2003), sijoittuu Grosse Pointen kaupunkiin 1970-luvulla. Se on sivustakatsojien näkökulmasta kuvattu tarina Lisbonin perheen viidestä tyttärestä, jotka tekivät kaikki itsemurhan teini-ikäisinä. Elokuva noudattelee tarinaa miltein kohtaus kohtaukselta ja suurin osa narratiivista on suoraa lainausta romaanista.

Juuri näkökulma on romaanin kannalta keskeinen, sillä teos on kerrottu ensimmäisen persoonan monikossa. Kertojina toimii nimetön joukko murrosikäisiä poikia, joista osa nimetään, mutta jää arvoitukseksi kuka tarkkaanottaen teosta kirjoittaa ja miksi. Tapahtumat kuvataan vuosia jälkeenpäin ja pikkuhiljaa käy selväksi, että päähenkilöiden joukko on ryhtynyt sangen perusteelliseen tutkimukseen Lisbonin tyttöjen elämästä ja kuolemasta.

Niin kirjan kuin elokuvankin etualalla ovat sisarukset, heidän vaiheensa ja niistä kerrotut urbaanilegendat. Teoksen keskeinen konflikti piileekin juuri siinä, etteivät kertojat tiedä lopulta paljonkaan mitään varmaa tytöistä. Erityisesti romaanissa kertomus muodostuu kuulopuheista ja sivullisten villeistäkin tulkinnoista. Kerrontatapaa käytetään hyväksi myös elokuvassa, mutta se on luonnollisesti hankalampi toteuttaa. Monikossa puhuvat kertojat menettävät jotakin saadessaan kasvot, vaikkei kertojaäänenä toimiva Giovanni Ribisi identifioidukaan suoraan yhdeksi pojista.

Elokuvan kannalta keskeistä on paitsi toteutus, myös Lisbonin perheen roolitus. Altavastaajaksi poljettua isää esittää James Woods ja vanhoillista äitiä Kathleen Turner, jotka ovat täydelliset rooleissaan. Itse Lisbonin tyttöjen kohdalla tulee ongelmia.

Tyttäristä villeintä Luxia näyttelee Kirsten Dunst ensimmäisessä vakavastiotettavassa roolissaan. Dunst on kuitenkin hyvä roolivalinta jenkkiläisen Cheerleader-ihanteen perusteella. Myös nuorimmaista tytärtä näyttelevä Hanna R. Hall on roolissaan kyllin melodramaattinen, mutta muut tytöt Therese (Leslie Hayman), Mary (A.J. Cook) ja Bonnie (Chelse Swain) jäävät elokuvassa muiden varjoon. Näin on kieltämättä hiukan myös kirjan puolella, mutta ulkopuolisessa kerronnassa hahmojen eriarvoisuus ei tunnu niin voimakkaana.

Musiikki on elokuvan toinen kummallisuus. 1970-luvulla sijoittuvan elokuvan saisi helposti täyteen mitä parhainta, ajankuvalle osuvaa musiikkia, mutta Sofia Coppola on tehnyt tässä kohtaa erikoisen vedon. Elokuvamusiikista vastaa ranskalainen indie-duo Air, joka myös julkaisi The Virgin Suicides -albumin vuonna 2000. Airin musiikki on oikein toimivaa leijailua, mutta se on omiaan vieraannuttamaan tapahtuma-ajasta ja -paikasta. Lopulta elokuvassa kuullaan kyllä monia tunnettuja 70-luvun hittejä, mutta nämä jäävät kummasti taka-alalle. Olennaisena osana kohtausta käytetään oikeastaan vain Heartin legendaarista kappaletta ”Crazy on You”.

Kirjan ja elokuvan erot korostuvat kerronnan lisäksi realismissa, sillä Eugenidesin romaani on etenkin loppua kohti yksityiskohtaisen karkea kuvatessaan Lisbonien traagisia vaiheita. Esimerkiksi nälkiintyneen ja epätasapainoisen Luxin seksisuhteet lukemattomien miesten kanssa sivuutetaan elokuvassa yhdellä kohtauksella, eikä elokuvassa päästä lähellekään loppupuolen kalmankatkuista kuvausta. Taustalla voi olla toki kaupallinenkin päätös, sillä karhea realismi nostaa helposti elokuvan ikärajaa ja täten lipputuloja.

Jälkikäteen The Virgin Suicides on kenties kaikkien aikojen uskollisin elokuvatulkinta, eikä se tavallaan mikään tulkinta olekaan. Aivan paria yksityiskohtaa lukuunottamatta tapahtumat vyöryvät eteenpäin samassa tahdissa, vaikka kirjaan toki enemmän mahtuukin. Yksittäisenä huomiona jäin kaipaamaan kirjassa elävästi kuvattuja sarvikorentoja, jotka ottivat kaupungin valtaansa kesäisin ja tunkivat tuhansien parvina joka paikkaan. Korennot olivat kuin raamatullisen vitsauksen airueita, ja niistä olisi saanut kiinnostavaa visuaalista sisältöä elokuvaversioon.