JOULUKALENTERI 21/24

Rush – 2112
(Anthem, 1976)

Rushin 2112 (eli ”twentyone-twelve”) on likimain kaikkien aikojen paras levy. Se on monipuolinen, progressiivinen ja haastava, mutta samalla eheä, helposti kuunneltava ja tunnelmallinen. Neil Peartin sanoitukset eivät ehkä koskaan ole olleet yhtä luontevia, ja Geddy Leen laulu on täydellinen yhdistelmä 70-luvun Led Zeppelin -kiljuntaa ja pehmeää soinnillisuutta. Tästä albumista ei pääse yli eikä ympäri.

2112:n a-puoli koostuu 20-minuuttisesta nimikkobiisistä, kuten 70-luvun progealbumeilla oli monesti tapana. Seitsemänosainen ”2112” onkin luonnollisesti albumin sydän, joka alkaa erittäin tunnistettavalla scifi-huminalla. Ensimmäinen osa ”Overture” viittaa Tchaikovskyn 1812 Overtureen ja jopa loppuu samoihin tykinlaukauksiin. Ensimmäiset sanat albumilla tulevat toisen osan alkaessa ja Raamattu-lainauksellahan se alkaa: ”And the meek shall enherit the Earth…”

Nimmikkobiisin tarina muistuttaa Ayn Randin kirjaa Anthem (1938), mutta Peartin mukaan kyse on sattumasta. Hän kuitenkin omistaa levynkansissa kappaleen Randille, sillä hän oli itsekin huomannut tarinan samankaltaisuudet.

”2112” kertoo nimettömästä protagonistista tulevaisuuden dystopiassa, jossa teokraattinen maailmanvaltio hallitsee sananvapautta ja itseilmaisua. Tässä maailmassa nimetön löytää vesiputouksen takaa kitaran, oppii hiljalleen soittamaan sitä ja menee esittelemään löytöään papistolle. Nämä kuitenkin tyrmäävät itseilmaisun turhuutena, joka tuhosi heitä edeltäneen sivilisaation.

Yes, we know, it’s nothing new
It’s just a waste of time
We have no need for ancient ways
The world is doing fine
Another toy to help destroy
The elder race of man
Forget about your silly whim
It doesn’t fit the plan

”2112, IV: Presentation”, san. Neil Peart

Nimetön protagonisti vaipuu masennukseen, näkee näyn vapaasta maailmasta, eikä enää saata elää teokratian ikeen alla.

The sleep is still in my eyes
The dream is still in my head
I heave a sigh and sadly smile
And lie a while in bed
I wish that it might come to pass
Not fade like all my dreams…

Just think of what my life might be
In a world like I have seen!
I don’t think I can carry on
Carry on this cold and empty life

”2112, VI: Soliloquy”, san. Neil Peart

Tapa, jolla musiikilliset elementit kommunikoivat kappaleen sanoituksen kanssa on kekseliästä. Kitaristi Alex Lifeson todella ”näyttelee” kohtauksen, jossa päähenkilö opettelee soittamaan kitaraa. Geddy Lee taas laulaa papiston repliikit säröisemmin ja päähenkilön puheenvuorot puhtaasti. Lifesonin täydellinen kitarasoolo kuudennessa osassa kuvastaa epätoivoa niin täydellisesti, että itku meinaa tulla.

Kappale loppuu arvoitukselliseen julistukseen, jonka merkitystä tarinan kannalta voi hypotetisoida. Palasiko muinainen sivilisaatio sittenkin vapauttamaan teokraattisen dystopian?

Attention all Planets of the Solar Federation
Attention all Planets of the Solar Federation
Attention all Planets of the Solar Federation
We have assumed control
We have assumed control
We have assumed control

”2112, VII: The Grand Finale”, san. Neil Peart

Loppupuheen ensimmäisillä riveillä on 21 sanaa ja viimeisillä 12, mikä on auttanut vakiinnuttamaan albumille nimityksen ”twentyone-twelve”. Huomattavaa on sekin, ettei proge-eepoksen sanoitus rajoitu vain laulettuun osaan, vaan albumin kansissa on myös narratiivisia tekstejä, jotka syventävät ja selventävät kappaleen kertomusta.

”I lie awake, staring out at the bleakness of Megadon. City and sky become one, merging into a single plane, a vast sea of unbroken grey. The Twin Moons, just two pale orbs as they trace their way across the steely sky. I used to think I had a pretty good life here, just plugging into my machine for the day, then watching Templevision or reading a Temple Paper in the evening.”

”2112, I: Overture”, san. Neil Peart

”2112” sai erityishuomiota vuonna 2010 julkaistussa Guitar Hero: Warrior’s of Rock -konsolipelissä. Peli sisältää koko ”2112”-kappaleen, ja lisäksi Rushin jäsenet lukivat levyn narratiiviset osat pelin Quest-moodia varten.

Entä sitten b-puoli? 2112:n loppupuolisko ei tietysti ole läheskään niin ainutlaatuinen kuin a-puoli, mutta oikeastaan yhtään huonoa kappaletta levyllä ei ole. B-puolen aloittava ”A Passage to Bangkok” on itämaista riffeilyä ja sitä seuraava ”The Twilight Zone” on rytmivaihdoksistaan huolimatta albumin väliinputoaja (jos sellainen täytyy valita). ”Lessons” jatkaa Rushin edeltäneiden albumien hengessä, mutta ”Tears” poikkaa hardrock-kaavasta ja on pysynyt tähän päivään asti yhtenä Rushin pehmeimmistä balladeista.

Viimeinen kappale ”Something for Nothing” on jälleen hardrockia, jonka sanoituksissa ovelasti viitataan myös nimikkobiisin puolelle.

You don’t get something for nothing
You can’t have freedom for free
You won’t get wise
With the sleep still in your eyes
No matter what your dreams might be

”Something for Nothing”, san. Neil Peart

2112 oli Rushille suunnanmuuttaja, sillä edellinen Caress of Steel (1975) ei ollut menestynyt odotetusti ja yhtyeellä oli tämän yhden levyn verran aikaa löytää oma yleisönsä. Siinä he kumma kyllä onnistuivatkin, mikä olisi nykyaikana tällaisella levyllä likimain mahdotonta.

2112 edustaa 70-luvun Rushin täydellistä välimuotoa, joka onnistuu tasapainoilemaan hardrock-junttauksen ja progen välillä, sortumatta ylimääräiseen kikkailuun joka muodostuu ongelmaksi etenkin Hemispheres-albumilla (1978). Vaikutteita albumilta on kuultavissa CMX:ssä asti, muusta progesta ja metallista puhumattakaan.

Rushin 2112 on lyhyesti sanottuna helvetin hyvä albumi. Siinä ei ole juuri mitään huonoa, ja se kestää toistuvaa kuuntelua paremmin kuin useimmat muut levyt. 2112 kuuluu proge-levyjen korkeimpaan kastiin King Crimsonin In the Court of the Crimson Kingin (1969) ja Yessin Close to the Edgen (1972) rinnalle.