Monsters
(Iso-Britannia, 2010)

Suomessa suoraan DVD:lle ilmestynyt Monsters on lähitulevaisuuteen sijoittuva scifi-elokuva, jossa filosofiset ja poliittiset sävyt yhdistyvät kekseliääseen tapaan. Tarinassa laaja kaistale Väli-Amerikkaa on eristetty NASAn luotaimen tuotua mukanaan vieraan elämän siemenet. Valtavat, mustekalamaiset olennot pitävät aidattua maa-aluetta omanaan, ja Yhdysvaltain ja Meksikon yritykset pitää elämänmuodot eristyksissä on muuttumassa koko ajan hankalammaksi.

Tarina käynnistyy kun valokuvaaja Andrew (Scoot McNairy) saa toimeksiannon saattaa työnantajansa tytär Samantha (Whitney Able) takaisin Yhdysvaltoihin. Ilmatila ja rannikko ehditään kuitenkin sulkea, eikä kaksikolle jää muuta vaihtoehtoa kuin lahjoa viranomaiset ja uhmata eristettyä vyöhykettä.

Eriskoistehosteissa ansioitunut Gareth Edwards on paitsi ohjannut, myös käsikirjoittanut ja kuvannut esikoiselokuvansa. Pienellä budjetilla toteutetun elokuvan kuvauspaikoilla olivat monesti vain ohjaaja ja kaksi näyttelijää. Lavastuksena käytettiin muun muassa aitoja myrskytuhoja Yhdysvaltain rannikolla.

Pienistä puitteistaan huolimatta nykytekniikka on mahdollistanut uskottavan maailman luomisen päähenkilöiden selviytymistarinan ympärille. Monsters on löyhästi ajateltuna seikkailuelokuva, mutta siinä on hyvin vähän toimintaa ja sen todelliset ansiot ovat muualla.

Monsters käsittelee vierauden kohtaamista ja ihmisyyden peruskysymyksiä samaan tapaan kuin Andrei Tarkovskin Stalker (1979), johon elokuvan Vyöhykekin viittaa. Elokuvan monet yksityiskohdat viittaavat salakavalasti myös todelliseen politiikkaan, muun muassa laittomaan maahanmuuttoon ja ympäristönsuojeluun.

Kun elokuvan ”olennot” lopulta näyttäytyvät, ovat ne itseasiassa melko hienoja, vaikka lähikuvassa CGI-animaatio näyttääkin epäaidolta ja muoviselta. Enimmäkseen Monsters on kuitenkin visuaalisesti miellyttävä elokuva, jonka viehätysvoima muodostuu uskottavuudesta ja realismista. Myös pääosanäyttelijät hoitavat roolinsa luonnollisesti.

Monstersista löytyy kyllä vikoja ja ongelmia, jotka saattavat katsojaa häiritä, mutta Duncan Jonesin Moonin (2009) ohella se on silti parhaita tieteiselokuvia viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen. On yksinkertaisesti ilo nähdä scifiä, joka ei ole vain ulkoistettu muotti erikoistehosteiden ja toiminnan myymiselle.