(Kansallisteatteri, 2016)

Juha Jokelan Sumu käsittelee kunnianhimoista aihealuetta, mutta ei onnistu luomaan intensiteettiä tai säilyttämään katsojan mielenkiintoa.

Sumu on ”itsesensuurikomedia”, jonka keskiössä on suomalainen innovaatioyhtiö Somnimag. Toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) ja päätutkija Taisto (Jani Karvinen) ovat kehittäneet uuden aivokuvantamislaitteen, jolle he yrittävät saada valtion vientitukea. Ministerin ehdotuksesta markkinointi suunnataan Venäjälle ja rattaat alkavat jo pyöriä, kun vuoden 2014 Krimin kriisi yllättäen käynnistyy, eikä mikään olekaan enää niin helppoa.

Sumu ei ole näytelmänä helpoimmasta päästä seurata. Likimain jokaisessa kohtauksessa 2-4 henkilöä keskustelee nopeasti joko politiikasta, etiikasta tai tieteestä. Jälkimmäisen kuvausta näytelmä sisältää aiheestaan huolimatta valitettavan vähän, sillä Somnimagin MGD-laite on oikeastaan kehitetty jo näytelmän alussa ja tarina keskittyy lähinnä miljoonien arvoisen laitteen myymiseen Venäjälle.

Valtaosa näytelmän kestosta kuluu Somnimagin riveissä käytävään keskusteluun siitä, kuinka Venäjän toimiin pitäisi suhtautua: Pitäisikö Venäjää vastustaa ja lopettaa koko yhteistyö? Taisto on kärkevine mielipiteineen jyrkästi koko kauppaa vastaan, kun taas markkinointipäällikkö Jone (Kari Ketonen) väittää ymmärtävänsä Venäjän lähtökohtia. Suomenvenäläinen tulkki Larissa (Elena Spirina) ottaa hänkin osaa loputtomaan debattiin, jossa toimitusjohtaja Olli jää melko sanattomaksi.

Sumu nostaa esiin tärkeitä aiheita, kuten tieteen suhteen yhtäältä markkinatalouteen ja toisaalta politiikkaan, sekä kaikki tähän liittyvät eettiset kysymykset. Niiden käsittely jää kuitenkin vähäiseksi, sillä näytelmä yrittää pysyä yleistajuisena. Parhaimmillaan keskustelu on kiinnostavaa, pahimmillaan se on kuin kuuntelisi ärsyttävimpien kavereidensa lässyttävän humalassa politiikasta – eihän sitä kukaan jaksa kuunnella, vaikka näyttelijät tekevätkin perushyvää työtä.

Esitystä katsoessa herää välttämättä myös kysymys, miksi Sumu on tuotu Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Korkeaa, sälekaihtimin koristeltua lavastusta käytetään pari kertaa ihan kiinnostavasti, mutta näytelmän tapahtumista valtaosa tapahtuu toimistossa, joka ei tarjoa tai tarvitse visuaalisesti suurempia puitteita. Sumua katsellessa voi vain muistella, kuinka kekseliäästi suuren näyttämön syvyyttä käytettiin hyväksi esimerkiksi Paavo Westerbergin Mahdollisissa maailmoissa (2016).

Suurin ongelma Sumussa on kuitenkin, että se ei onnistu luomaan tunteita herättävää draamaa tai intensiteettiä, joka säilyttäisi katsojan mielenkiinnon. Somnimagin ”yhtiötarina” on sinänsä uskottava ja kiinnostava, ja sen voisi kuvitella lukevansa Suomen Kuvalehden artikkelista, mutta se ei tarjoa tarpeeksi dramatiikkaa jännittäväksi esitykseksi. Lisäksi näytelmä on komedia, jossa vain pieni osa vitseiksi tarkoitetuista repliikeistä jaksaa naurattaa. (Saatan toki olla väärää kohdeyleisöä, mutta pidän kyllä paljon tieteestä ja komedioista, etenkin satiireista.)

Sumusta jää loppupeleissä ontto olo, etenkin kun idealla oli paljon potentiaalia. Ehkäpä se löytää yleisönsä, mutta sitä ei tee mieli suositella.