(Kansallisteatteri, 2016)

Martin Crimpin absurdin surrealistinen aikalaiskuvaus jättää tulkinnan katsojan tehtäväksi, eikä valmiita vastauksia jakele. Kokemus on samaan aikaan sekä palkitseva että uuvuttava.

Onnellisuuden tasavalta ei ole näytelmänä helpoimmasta päästä. Surrealismiin tottunutkin katsoja yllättyy, kuinka näytelmän kolme episodia eroavat tyystin toisistaan. Ensimmäisessä osassa perhe on nauttimassa jouluateriaa, joka keskeytyy kun perheen eno (Hannu-Pekka Björkman) rientää sisään kertomaan uutisen: Hän lähtee vaimonsa kanssa maasta, ja nyt on tullut aika kertoa, kuinka paljon autossa odottava vaimo vihaa kaikkia perheen jäseniä.

Suhteellisen selkeä lähtöasetelma murretaan surutta väliajan jälkeen, kun hahmot ovatkin kadonneet ja taidokas näyttelijäjoukko höpöttää pitkiä puheenvuoroja erilaisista yksilönvapauksista (esim. Vapaus levittää jalat), melko piittaamattomina toisistaan saati siitä, kuinka raskasta puhetta on seurata. Puheenvuorot ovat kuin sosiaalisen median itseriittoista lätinää ja oman paremmuuden vakuuttelua, jota innostutaan välillä tulkitsemaan myös Timo Muurisen säveltämien laulujen muodossa. Kolmas ja viimeinen näytös menee vielä tätäkin oudommaksi.

Minna Leinon ohjaama ja suomentama Onnellisuuden tasavalta on omalla tavallaan vaikuttava esitys. Se lyö katsojalta ilmat pihalle niin, että teatterista poistuessaan on hankala sanoa, mitä tulikaan juuri katsoneeksi. Toisin kuin monet (tai useimmat) muut absurdismilla ja surrealismilla leikittelevät näytelmät, Onnellisuuden tasavalta ei tunnu tarjoavan minkäänlaisia työkaluja tulkinnan muodostamiseen. Vaikka esitys on hetkittäin aika hankalaa katsottavaa, se jättää kuitenkin tunteen, että koko tekele pitäisi päästä vilkaisemaan uudelleen.