(Tammi, 2016)

Tyttö ja seinä lopettaa Jari Järvelän kirjatrilogian köykäisellä juonella ja palaamalla ensimmäisen osan maisemiin.

Tyttö ja seinä on kolmas ja ilmeisesti viimeinen osa Metrosta kertovassa sarjassa, joka käynnistyi vuoden 2014 Tyttö ja pommi -romaanista. Toisin kuin edellinen osa Tyttö ja rotta (2015), joka sijoittui valtaosin Berliiniin ja palasi vasta lopussa Suomen maaperälle, palaa Metro trilogian viimeisessä osassa kotikaupunkinsa Kotkan tuttuihin maisemiin.

Tapahtumat lähtevät vyörymään vain kymmenen minuuttia edellisen romaanin päätyttyä: Metro on juuri saanut puhelun graffitimaailman legendalta Banksylta, joka varoitti häntä siitä, kuinka helposti hänet voi löytää. Hetkeä myöhemmin venäläisen oligarkin Januksen miehet ovat jo Metron äidin kotitalolla Kotkan Karhuvuoressa ja Metro etsii kuumeisesti pakotietä.

Tyttö ja seinä on kaikkea muuta kuin itsenäinen jatko-osa, hyvässä ja pahassa. Tarinan keskeinen konflikti ja valtaosa hahmoistakin on edellisten osien perua, eikä romaani varmaankaan avaudu kovin hyvin edeltäjiä lukematta. Todennäköisesti kirjan juoni tuntuisi myös melko heppoiselta ilman edellisiä osia, sillä Tyttö ja seinä ei tuo juuri uusia elementtejä Metron yhdistettyyn pako- ja kostoretkeen.

Järvelän kerronta on jälleen parhaimmillaan intensiivisissä jaksoissa, joissa Metro on välittömässä vaarassa. Näiden trillerimäisten kohtausten kuljettamana kirja kulkee joutuisasti eteenpäin ja on nopeasti luettu, mutta matkan varrella kaipaisi vähän enemmän juonenkäänteitä. Tyttö ja seinä on erittäin suoraviivainen romaani, joka ei varsinaisesti onnistu ylättämään lukijaa, jolle sarjan edelliset osat ovat tuttuja.

Tyttö ja seinä sisältää vielä ensimmäistäkin osaa enemmän kuvausta Kotkan rosoisesta miljööstä ja elämästä. Kirjaa voisi kuvailla kantaaottavaksi, sillä Metron odysseian ohella muistetaan ruotia mustan huumorin saattelemana niin Karhuvuoren työtöntä asukaskuntaa kuin paikallista rasismiakin. Myös pakolaiskriisi näkyy rivien välissä teoksessa, jonka tummaihoinen päähenkilö on tietysti kärsinyt pikkukaupungin ahtaista asenteista koko ikänsä. Välillä Järvelän kritiikki tökkii sopivasti kylkiluiden väliin, välillä se menee (ehkä) turhankin yliampuvaksi, kuten satunnaisen kalamiehen alkaessa heitellä Metroa kivillä.

Tyttö ja seinä päättää kirjatrilogian pätevästi, mutta jää auttamatta edellisten osien varjoon. Tytön ja pommin kerronnasta teki erityisen mielenkiintoista kahden päähenkilön vastakkaiset perspektiivit, ja Tyttö ja rotta taas kohotti panoksia ja tuntui vievän Metron tarinan kansainväliselle tasolle. Viimeinen osa jarruttelee tahtia ja palaa pienempään skaalaan, eikä Metron katsantokanta tunnu enää niin raikkaalta kuin edellisissä osissa.

Lisäksi romaanin loppukohtaamisen seuraukset jäävät mietityttämään, useammankin hahmon osalta. Se voi toisaalta olla tarkoituskin, sillä kostotarina ei voi päättyä täysin onnellisesti, saipa päähenkilö kostettua tai ei.