(Yhdysvallat, 2013)

Eli Rothin kannibaalielokuva tarjoaa splatterin ystäville taattua tavaraa, mutta olisi paljon parempi (sekä vähemmän stereotyyppinen ja typerä) ilman kannibaaleja.

Ensi-ilta (erikoisnäytöksissä) 5.2.2016.

Eli Roth sai runsaasti huomiota vuoden 2005 splatter-kauhulla Hostel, jossa amerikkalaiset teinit törppöilevät Euroopassa ja joutuvat ihmisiä kiduttavan ja murhaavan salaseuran hampaisiin. Ilmeisesti Roth uskoo ulkomaalaiskammon purevan toistamiseen, sillä The Green Inferno toistaa omalla tavallaan samaa kaavaa.

Nuori college-opiskelija Justine (Lorenza Izzo) tulee värvätyksi aktivistiryhmään, joka lähtee Amazonin sademetsään estääkseen häikäilemättömän maakaasuyhtiön hakkuut alueella, jolla pitäisi asua muulta sivilisaatiolta piilottelevaa alkuperäiskansaa.

Järjettömän vaarallinen protesti onnistuu tavoitteessaan, mutta kun vangitut amerikkalaiset passitetaan takaisin Yhdysvaltoihin, lentokoneen moottori hajoaa ja koko porukka laskeutuu rytisten keskelle sademetsää. Pian he kohtaavat suojelemansa heimon, jotka osoittautuvat erittäin verenhimoisiksi kannibaaleiksi.

1970- ja 1980-lukujen kannibaalileffoille kunniaa tekevä elokuva muuttuu keskivaiheilla kuin toiseksi elokuvaksi, hyvin samaan tapaan kuin Hostel. Siinä missä Hostelin alkuosa oli sietämätöntä idioottituristien törttöilyä, on The Green Infernon alkupuoli tarinallisesti loppua vahvempi. Opiskelijoiden protestimatkalle onnistutaan rakentamaan hyvä intensiteetti ja elokuva onnistuu puolivahingossa sivuamaan jopa eettisesti mielenkiintoisia aiheita.

Sitten tapahtuu käänne ja loppuelokuva tarjoilee verta, ruumiinosia ja sitä ”kidutuspornoa”, josta Roth on niin surullisen kuuluisa. On hankala sanoa onko ”alkuasukkaiden” kuvaus rasistista vai pelkästään hölmöä. Joka tapauksessa elokuva taantuu ajankohtaisen alkuosionsa jälkeen jälkijättöiseksi sähläämiseksi. Leffan nähtyään ei tule minään yllätyksenä, että sen alkuperäiskansojen kuvausta on kritisoitu, ja ihmisoikeusjärjestö Survival International on syyttänyt elokuvaa kolonialistisesta ja neokolonialistisesta asenteesta.

Houkutteleekin ajatella, kuinka paljon parempi The Green Inferno olisi voinut olla ilman koko kannibaaleja. Jos leffan toinen puolisko olisi koostunut vain opiskelijoiden selviytymiskamppailusta sademetsässä ilman verenhimoisia ”villejä”, olisi alkuasetelmasta voinut kehittyä mielenkiintoinen paketti.

Periaatteessa The Green Inferno pysyy kasassa ja se miellyttää varmasti joitakin splatter-lajityypin ystäviä, mutta lopulta se jää hyvin latteaksi kokemukseksi. Kun vielä lisätään se, että kaikki splatter-efektit eivät ole aivan huippuluokkaa ja osa näyttelijöistä tuntuu karanneen harrastajateatterilta, jää elokuvasta aika vähän käteen.

Tarina kertoo, että The Green Infernon näytöksessä oltaisiin jossain päin maailmaa jopa pyörrytty, mutta lopultakaan elokuva ei ole edes niin raaka kuin pahamaineinen Hostel. Jos leffalta ei odota huikeaa kokemusta, voi lopputulos kuitenkin viihdyttää kestonsa ajan. Ja siltikin tällainen alkuperäiskansojen kuvaus tuntuu vuonna 2016 jotenkin erittäin väärältä.