(Red Nose Club / Teatteri Quo Vadis, 2016)

Ilmari Kiannon klassikkoteos taipuu kahden klovin käsittelyssä moneen muotoon.

Ensi-ilta 22.1.2016.

Ilmari Kiannon (1874-1970) vuonna 1909 ilmestynyt Punainen viiva on romaani Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista, aikansa köyhälistön elämästä ja varhaisista muutoksen tuulista. Äkkiseltään ei tule mieleen yhdistää vakavamielistä proosaa klovneriaan, mikä tekeekin Otso Kauton ohjaaman näyttämöversion ideasta niin herkullisen.

Red Nose Clubin ja Quo Vadisin yhteistuotannossa klovnit Zin (Timo Ruuskanen) ja Mike (Tuukka Vasama) tulkitsevat kaikki Punaisen viivan roolit – nekin, joiden ei uskoisi näyttelijää kaipaavan, kuten eläimet ja kirkon kellotapuli. Tarina kerrotaan pääpiirteittäin, mutta yllättävän selkeästi, ja alati esityksen illuusion rikkoen.

Punainen viiva onkin enemmän kuin pelkkä tulkinta Kiannon romaanista. Se kertoo samalla Kiannosta itsestään, sekä siitä, kuinka tarinaa voi kuvata klovnerian kautta. Omaperäinen näyttämösovitus on parhaimmillaan löytäessään huumorinsa Kiannon suoraan tekstistä, sekä klovneriaesityksen rakentamisen hullunkurisuudesta.

Heikommin esityksessä toimivat musiikin kautta luodut yhteydet myöhempään historiaan, etenkin 1970-luvulle. Iggy Popin, David Bowien ja Lou Reedin kautta aikakauteen (ja Berliiniin) luodaan vahva yhteys, joka ei kuitenkaan selity oikein millään, ainakaan itse näytelmän puitteissa. Kianto sen paremmin kuin hänen teoksensakaan kun eivät mitenkään ilmeisesti vertaudu taiderockin jättiläisiin.

Jo mainittujen lisäksi klovnikaksikko tulkitsee ohimennen myös Sheryl Crow’n, Nirvanan ja Rage Against the Machinen kappaleita, minkä vuoksi katsojan mielessä nousee välttämättä kysymys biisivalinnoista: Miksi juuri nämä brittiläiset ja amerikkalaiset kappaleet? Kun lähdeteos on niin ”suomalaisuuden ytimessä”, kuten näytöksessäkin humoristisesti todetaan, eikö historiallisia yhteyksiä olisi mielekkäämpää punoa suomalaisten rock-kappaleiden kautta?

Vaikka tämä Punaisen viivan näyttämösovitus ei kieltämättä täysin ollutkaan mieleeni, voin helposti arvostaa esityksen äkkiväärää rohkeutta. Valtaosaan yleisöstä klassikkoteoksen omintakeinen tulkinta tuntui kuitenkin purevan, ja tekijöiden luovaa hulluutta on pakko kunnioittaa.