Spectre on hieman kaavamainen, mutta kyseessä on silti paras Bond-leffa sitten Casino Royalen.

Daniel Craig palasi vielä ainakin kerran James Bondin rooliin Sam Mendesin toisessa 007-ohjauksessa, joka onkin lähes suoraa jatkoa vuoden 2012 Skyfallille.

Tapahtumat käynnistyvät kun Bond tappaa Meksikossa Marco Sciarran (Alessandro Cremona) ja aiheuttaa selkkauksen salaisessa palvelussa. Pian katsojille kuitenkin paljastuu, että Bond oli täyttämässä edesmenneen M:n (Judi Dench) viimeistä toivetta, jonka agentti sai M:n kuoltua sähköpostiinsa. M toivoi Bondin tappavan Sciarran ja osallistuvan hautajaisiin, joista hän pääseekin salaperäisen Spectre-järjestön jäljille Sciarran lesken (Monica Bellucci) avulla.

Spectre ei tarjoa suuria yllätyksiä ja tarinallisesti elokuva onkin hyvin suoraviivainen. Bond päätyy jäljittämään rikollisjärjestö Quantumin Mr. Whiten (Jesper Christensen), joka on tuttu jo Casinoa Royalesta (2006) ja Quantum of Solacesta (2008). Avainhenkilöksi osoittautuu Mr. Whiten tytär Madeleine Swann (mm. Farewell, My Queenista tuttu Léa Seydoux). Hän lyöttäytyy Bondin kumppaniksi matkalla, joka johdattaa heidät todellisen arkkivihollisen luokse.

Spectre on pätevä toimintatrilleri, jonka juoni kaipaisi vähän enemmän käänteitä ja yksittäiset kohtaukset enemmän spektaakkelia. Mendesin ohjauksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta takaa-ajokohtaukset ja yhteenotot vihollisten kanssa ovat rutiininomaisia ja pahimmillaan hieman pitkäveteisiä. Onneksi hahmot ovat kuitenkin nautittavia, etenkin tietysti Bond, jonka roolin Craig hallitsee yhä suvereenisti. Parhaimmillaan elokuva on kahden roolihahmon välisissä dialogikohtauksissa, joissa riittää karsimaa ja jännitettä.

Bondin uusin seikkailu tuntuu hallitummalta kuin Skyfall ja sen tapahtumilla tuntuu olevan enemmän painoarvoa kuin väliinputoajaksi jääneessä Quantum of Solacessa. Se on siis Daniel Craigin tähdittämästä Bond-leffoista toisiksi paras nousematta kuitenkaan lähellekään Casino Royalea. Siinä missä Spectre on kelpo Bond-leffa, Casino Royale on ihan vaan hyvä elokuva.

Spectre nivoo kuitenkin edellisten elokuvien tapahtumia yhteen kiitettävästi ja muodostaa Craigin Bond-elokuvista kokonaisuuden. Tähän näyttelijän olisikin hyvä Bond-taipaleensa lopettaa, sillä kaikki tämän jälkeen tulee tuntumaan ylimääräiseltä.

Kehuja elokuva ansaitsee myös siitä, että taustahahmot Moneypenny (Naomie Harris), uusi M (Ralph Fiennes) ja Q (Ben Whishaw) ovat entistä keskeisemmissä rooleissa ja saavat enemmän tilaa valkokankaalla. Ehkäpä ensimmäistä kertaa Bond-elokuva tuntuu trilleriltä, jossa on useita toimijoita, eikä pelkästään yksi. Myös Léa Seydoux’n hahmo on kiinnostava ja hän on muuta kuin vain perinteinen ”Bond-tyttö”. Valitettavasti Christoph Waltzille jää lopulta aivan liian vähän aikaa näyttää kyntensä pahishahmon roolissa.

Ainoa oikea pettymys koko elokuvassa on kuitenkin Sam Smithin teemakappale Writing’s On the Wall. Biisi on heittämällä huonoin Bond-teema sitten Madonnan Die Another Dayn (2002) ja siitäkin jää sentään jotain mieleen. Smithin kappale on täysin hajuton ja mauton tekele, josta on vaikea muistaa mitään enää näytöksestä poistuttuaan.