(Japani, 2014)

Arkiset työtehtävät ovat absurdia tanssia ja uusi jäätelömaku on messias Baltic Circle -festivaalin japanilaisnäytelmässä, jonka kokonaisuus ei yllä yksittäisten kohtausten tasolle.

Toshiki Okadan näytelmä Super Premium Soft Double Vanilla Rich kuvaa elämään vuorokauden ympäri auki olevassa ketjukaupassa, jossa monotonisesti tervehtivät työntekijät, omituiset asiakkaat ja yli-innokkaat johtajat kohtaavat toisensa. Tarinallista jännitettä esityksessä ei juuri ole ja kohtaukset ovat melko irrallisia, mutta jonkinlaisena kehyksenä toimii uuden työntekijän saapuminen kauppaan.

Silmiinpistävintä näytelmässä on erikoinen tanssi, jonka vallassa näyttelijät esittävät kohtauksen kuin kohtauksen. Tanssi tuntuu pakonomaiselta ja keskustelut käydään normaalisti, vaikka toinen osapuoli koikkelehtisi pitkin kauppaa ostoskori päässä. Taustamusiikkina pyörii J. S. Bachin (1685-1750) Das wohltemperierte Klavier -kosketinmusiikkikokoelma (1722 & 1742), jonka pimputtelu on vuoroin hermoja raastavaa, vuoroin hykerryttävän sopivaa absurdien tapahtumien säestykseksi.

Esityksen visuaalinen toteutus on myös tanssin ulkopuolella kekseliään minimalistinen. Takuya Aokin lavastuksessa ja Koro Suzukin näyttämösuunnittelussa ei ole turhaan rakennettu kokonaista kauppaa, vaan vaikutelma luodaan kylmäkaappeja muistuttavilla verhoilla ja matolla, jossa näkyvät hyllyjen paikat. Alkupuolen huvittavassa kohtauksessa hymyilevä myymälävastaava käy myös läpi joka ”hyllyn” esitellen, mitä tuotteita miltäkin paikalta löytyy.

Useimmat näytelmän kohtaukset koostuvat dialogeista, joissa toinen osapuoli puhuu pitkään jostakin tapahtumasta tai asiasta. Valitettavasti itse teksti vaikuttaa heikolta, ainakin englanninkielisenä käännöksenä. Monologimaisissa repliikeissä on paljon toistoa, ja vaikka tämä voisi olla tehokeino, on välittyvä vaikutelma pikemminkin kömpelö.

Jossain määrin satiirinenkin näytelmä tuntuu koskettavan monia nykyajan ilmiöitä ja sen voi ymmärtää esimerkiksi konsumerismin kritiikiksi. Kauppaketjun vakioasiakas esimerkiksi odottaa uuttaa jäätelömakua (näytelmän nimen mukaisesti ”Super Premium Soft Double Vanilla Rich”) kuin kuuta nousevaa. Jäätelötuutin osto on ollut hänelle tärkeä iltarituaali, ja uuden maun hän odottaa olevan suorastaan ”messias”. Pettymys on sitäkin karvaampi, kun uusi maku ei sitten miellytäkään: Maku on liian luonnollinen, aiemman keinotekoisuus miellytti enemmän. Koko kohtaus tuntuu satiiriselta, mutta kritiikin tarkka kohde jää jäsentymättä.

Super Premium Soft Double Vanilla Richistä on lopulta hieman hankala saada otetta. Osa kohtauksista on teräviä ja toteutukseltaan kekseliäitä, kuten kaupan myymälävastaavan kiroilumantra, joka muuttuu rytmikkääksi performanssiksi. Osa kohtauksista taas on puuduttavia ja katsoja jää helposti kaipaamaan selkeämpää teemaa ja jonkinlaisen tarinan kehkeytymistä.

(Huomautus: Valitettavasti ilman käsiohjelmaa tai roolijakoa on mahdotonta nimetä hahmoja ja heidän näyttelijöitään. Pahoittelut tästä.)