(Suomi, 2015)

Sarja: Espoo Ciné.

Aleksi Salmenperä on sovittanut Q-teatterin loistavan näytelmän päteväksi komediaksi, joka ei kuitenkaan aivan tavoita teatteriversio tunnelmaa.

Q-teatterin Häiriötekijä oli erinomainen episodinäytelmä, jossa riitti sysimustaa huumoria ja tummanpuhuvia teemoja. Siksi onkin erinomaista, että maamme parhaimpiin ohjaajiin lukeutuva Aleksi Salmenperä otti asiakseen ohjata näytelmästä elokuvaversion.

Salmenperän Häiriötekijä perustuu suoraan näytelmän episodeihin ja monet kohtauksista on tuotu valkokankaalle lähes sellaisinaan. Koko työryhmä on mukana, ja tällä kertaa myös näytelmän ohjannut Jani Volanen pääsee näyttämölle. Näytelmästä tuttua näyttelijäkaartia (Lotta Kaihua, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka ja Eero Ritala) tukevat elokuvassa myös Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Minna Suuronen ja Laura Birn.

Häiriötekijän episodeissa seurataan muun muassa absurdiksi muuttuvaa asuntonäyttöä, mielikuvitusystävän hautajaisia, sekä opasta, jolta kesken kierroksen alkavat unohtua kaikkein yksinkertaisimmatkin sanat. Kohtaukset muistuttavat usein sketsejä, mutta osassa luovutaan kaikista kaavoista ja lopulta elokuva löytää tiensä jopa fantasiamaisen ilmaisun puolelle.

Vaikka filmatisointi seurailee enimmäkseen näytelmän käsikirjoitusta, on osa esityksen episodeista kuitenkin raakattu ja pari uutta on tuotu tilalle. Valitettavasti esimerkiksi Pirjo Longan painostava monologikohtaus, joka kuului näytelmän parhaimmistoon, on jätetty elokuvassa vain pieneksi välikkeeksi alkupuolen episodien välissä.

Häiriötekijän elokuvaversiota on viety kauemmas Ihmebantu -tv-sarjan (2009) tyylisestä ilmaisusta, jossa varsinaisten ”sketsien” välissä esitetään lyhyitä välivideoita. Samalla kokonaisuus tuntuu kevyemmältä kuin näytelmä. Kaksi uutta episodia puolestaan ovat sävyltään selkeämmin koomisia kuin materiaali, joka on jätetty pois elokuvasta.

Muutokset voivat toki olla eduksi elokuvalle, mutta samalla tunnelman kevennys tuntuu riistäneen jotakin alkuperäisteoksen ainutlaatuisuudesta. Ytimeltään teokset ovat toki hyvin samankaltaiset, mutta jos pitäisi valita, oli näyttämöversio kuitenkin hitusen hauskempi, painostavampi, iskevämpi ja parempi.

Varsinaisesti ”kevyeksi” Häiriötekijä-elokuvaakaan ei toki voi kutsua, sillä onhan  leffan huumori paikoin niin mustaa, että suuren yleisön voi olla mahdoton kokea sitä hauskaksi. Juuri haastavuus tekee Häiriötekijästä niin mainion komedian. Sen ei ole tarkoitettukaan olevan helppoa viihdettä, ja nauraessaan yleisö joutuu välttämättä kysymään: Mille minä oikeastaan nauran? Mitä hauskaa tässä muka on?

Vaikka näytelmän nähneet saattavat todeta elokuvaversion heikommaksi, on Häiriötekijä kuitenkin erinomainen komedia. Siinä on samaa terävyyttä kuin Studio Julmahuvissa (1998) ja samaa painostavaa tragikoomisuutta kuin Ihmebantussa. On kaiken kaikkiaan outoa (ja loistavaa), että tällainen elokuva on tehty.