(Viirus-teatteri, 2015)

Sarja: Tampereen teatterikesä.

Saksalaisen Marius von Mayenburgin käsikirjoittama Perplex on absurdi komedia rooliemme häilyvyydestä ja olemassaolon outoudesta.

”Perplex” tarkoittaa ainakin ruotsiksi, englanniksi ja saksaksi samaa asiaa: hämmennystä. Juuri hämmennys onkin päällimmäinen tunne Viirus-teatterin näytelmässä, jossa ihmisten keskinäiset ja muutkin suhteet ovat alituisessa muutoksessa ja näennäinen sattumanvaraisuus hallitsee maailmaa.

Perplex alkaa kun pariskunta Eva (Nina Palmgren) ja Robert (Oskar Pöysti) saapuvat lomalta kotiin, mutta kotona odottaakin vieras viherkasvi ja salaperäinen laatikko. Pian paikalle saapuvat myös asunnosta huolehtineet Judith (Maria Ahlroth) ja Sebastian (Viktor Idman) – vai ovatko he sittenkin asunnon oikeat omistajat? Kenelle sohva kuuluu ja mistä viherkasvi on tullut? Ja onko Robert sittenkin pariskunnan poika, eikä ystävä, ja Eva tämän au pair -hoitaja? Vai äiti?

Marius von Mayenburgin käsikirjoitus rakentuu nerokkaaseen dialogiin, jossa roolit muuttuvat sulavasti. Välillä joku hahmoista hämmentyy hetkeksi, mutta hyväksyy pian uuden maailmanjärjestyksen ja muuttuu osaksi kokonaisuutta. Joskus voi myös joutua muistuttamaan monologiin ryhtynyttä aviomiestään siitä, että asunnossa on neljäskin seinä ja tämä puhuu pelkälle ilmalle.

Janne Pellisen ohjaama Perplex muistuttaa paljon Q-teatterin mainiota näytelmää Ihanat ihmiset (2014): Molemmissa on vain yksi, vaaleansteriili tila ja neljä henkilöhahmoa, joille totuus tuntuu alati muuttuvan. Molempien ytimessä ovat myös juhlat, joissa jokin menee liian pitkälle tai tapahtuu jotakin peruuttamatonta. (Vai tapahtuuko?)

Ihanat ihmiset oli kuitenkin julmempi kuvaus ihmisluonnosta, siinä missä Perplexin sävy on kevyempi. Näytelmän hahmot tuntuvat enemmänkin maailmaan eksyneiltä kuin määrätietoisilta, valmiilta kulkemaan virran mukana minne tahansa ja hyväksymään minkä tahansa totuuden. Se on vahva lausunto ihmisluonnosta.

Ennen kaikkea Perplex on kuitenkin viihdyttävä ja hauska. Siinä on samaa absurdia komiikkaa kuin Samuel Beckettin ja Harold Pinterin klassikoissa, mutta lähes täysin vailla melankoliaa ja synkkyyttä. Vain näytelmän loppu on sävyltään olennaisesti vakavampi, ja se alleviivaakin näytelmän eksistentialistista ydinkysymystä: Mitä me olemme?

Lisäkiitosta Viirus-teatteri ansaitsee käännöksestä. Ainakin suomennos vaikutti erittäin uskolliselta, eikä repliikkejä jätetty väliin (kuten joskus näkee tapahtuvan kansainvälisissä esityksissä). Tekstien tarjoaminen sekä suomeksi että englanniksi mobiilisovelluksen kautta on paitsi nykyaikaista, myös kansainvälistä, monikieliselle yleisölle suunnattua esitystoimintaa.