H. P. Lovecraft, Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia
Kootut teokset osa 1

Sarja: Lovecraft-sarja.

H. P. Lovecraftin Koottujen teosten ensimmäinen kokoelma esittelee goottikauhua ja Cthulhu-mytologian perusteet.

Kauhukirjallisuuden kulttiklassikko H. P. Lovecraft (1890-1937) ei genreen perehtyneille paljon esittelyjä kaipaa. Lukuisista enemmän tai vähemmän onnistuneista filmatisoinneistakin tuttu Lovecraft kirjoitti kertomuksia kuolevaisista, jotka joutuvat kasvotusten tuntemattomien voimien kanssa. Tarinat vaihtelivat yksittäisistä kauhujutuista niin sanottuun Cthulhu-mytologiaan, joka yhdistää Lovecraftin tunnetuimpia tekstejä.

Ensimmäisen Kootut kertomukset -kokoelman avaava Kammottu talo (The Shunned House, 1924 / julk. 1937) on todella kuiva johdatus Lovecraftin maailmaan. Kertomus käynnistyy hitaasti ja harhailee liian pitkään Edgar Allan Poessa ja varsinaisen tarinan taustoissa. On totta, että päähenkilön selvittämä historia luo pohjan koko tarinan konkreettisille tapahtumille, mutta liki 30 sivuun tässä ei vain ole aineksia.

Kammottua taloa seuraava Arthur Jermyn (Facts Concerning the Late Arthur Jermyn and His Family, 1920 / julk. 1921) onnistuu jo paljon paremmin. Se on kerronnaltaan ekonominen, mutta onnistuu silti kuvittamaan rikkaan historiallisen kertomuksen. Kolmas kertomus Rotat seinissä (Rats in the Walls, 1923 / julk. 1924) puolestaan käynnistyy ja liikkuu turhan hitaasti, ja menee loppupuolella ehkä turhankin pitkälle. Kertomuksina molemmat ovat hyvin tyypillistä ei-mytologista Lovecraftia, jossa suku- ja paikallishistorian kautta päähenkilöille avautuvat salatun menneisyyden yliluonnolliset kauhut.

Neljäs tarina Hautaholvissa (In the Vault, 1925) on likimain tyhjänpäivinen pikkutarina, mutta sen jälkeen päästään lämmittelyistä ja Lovecraftin kiistattomien, mestarillisten klassikoiden pariin.

Kukaan tuskin ryhtyisi kovin kiivaisiin vastaväitteisiin, jos tokaisisin, että Varjo Innsmouthin yllä (The Shadow over Innsmouth, 1936) on kirjailijan parhaita tai ainakin ikonisimpia teoksia. Sen kertoo jo lukuisien sovitusten määrä, sillä novelliin perustuvat ainakin elokuvat Dagon (2001) ja Cthulhu (2007), sekä videopeli Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earth (2005). Fantasiakirjailija Neil Gaiman on puolestaan parodioinut tarinaa novellissaan Shoggoth’s Old Peculiar.

Vankasti Cthulhu-mytologiaan kuuluvassa tarinassa Uudessa-Englannissa matkaileva päähenkilö kuulee Innsmouthin rappeutuneesta satamakaupungista, joka herättää hänen uteliaisuutensa. Tarkoitus on vierailla kammottavien huhujen kaupungissa vain päiväseltään, mutta kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan.

Varjo Innsmouthin yllä on Lovecraftia parhaimmillaan. Protagonisti ei ole pelkkä historian ja myyttien keräilijä, vaan hänellä on aktiivinen rooli kertomuksessa, joka tarjoaa jopa jonkinlaista toimintaa. Onkin kiinnostavaa huomata, että terävimmillään Lovecraftin kynä taipui myös intensiivisten, toiminnallisten osioiden kirjoittamiseen.

Tätä seuraava Cthulhun kutsu (The Call of Cthulhu, 1926 / julk. 1928) on varmasti jo nimeään kantavan roolipelin vuoksi Lovecraftin tunnetuimpia kertomuksia, muttei välttämättä tarinallisesti niitä parhaita. Kertomuksessa bostonilainen mies tutkii isosetänsä jäämistöistä löytyneitä muistiinpanoja, jotka kertovat kammottavasta Cthulhun kultista ja erityisesti muutamasta tapauksesta 1900-luvun alkupuolella. Vaikka taustakertomus on erinomainen, laimentaa kertojan ulkopuolisuus hieman tarinan intensiteettiä.

Dunwichin hirviö (The Dunwich Horror, 1928 / julk. 1929) ei sen sijaan kärsi ainakaan toiminnan puutteesta. Kertomus rappeutuneesta Dunwichin kylästä, salaperäisestä Whateleyn perheestä ja sen lopulta vapauttamasta hirviöstä on hyvin intensiivinen ja aito ”cthulhu-tarina” alusta loppuun. Arkhamin yliopiston professori Henry Armitage nousee kertomuksen keskushenkilöksi ja jopa sankariksi, kun loppupuolen hirviöjahti viimein alkaa.

Dunwichin hirviö on tavallaan epätyypillinen Lovecraftin kertomus. Sen kertoja ei ole osa tarinaa, vaan Lovecraft käyttää kaikkitietävää kertojaa, joka kuitenkin tarpeen mukaan vaihtaa fokalisaatiota parhaan efektin saavuttamiseksi. Lisäksi tässä kertomuksessa on jokseenkin onnellinen loppu, mikä sekin on Lovecraftille harvinaista. Ehkäpä valtavirralle ystävällinen tarinamuoto ja selkeä antagonisti selittävät sen, että novellista on olemassa parikin elokuvasovitusta.

Kokoelman päättävässä Kuiskaus pimeässä -novellissa (The Whisperer in the Darkness, 1930 / julk. 1931) Lovecraft puolestaan lipuu tieteisfiktion puolelle, vaikka tarinalla on selkeitä yhteyksiä myös Cthulhu-mytologiaan. Valtaosa tarinaa kuvaa kirjeenvaihtoa kertoja Albert Wilmarthin ja Vermontin metsissä asuvan Henry W. Akeleyn välillä. Akeley väittää pääässeensä suurten salaisuuksien jäljille ja pystyvänsä todistamaan, että alueella kerrotut legendat vuorten uumenissa lymyävästä ja tähdistä tulleesta Kaukaisten rodusta eivät ole pelkkää satua. Kun tilanne kärjistyy, matkaa Wilmarth itse Akeleyn tilalle ja saa selville suuren salaisuuden.

Kuiskaus pimeässä on yhtäältä loistava, toisaalta pieni pettymys. Sen taustakertomus on Lovecraftin parasta antia, ja Yuggothilta tulevat, sientä, rapua ja lepakkoa muistuttavat Mi-Got ovat hänen parhaita luomuksiaan. Tarina kuitenkin kaipaisi enemmän suoraan kuvattua toimintaa, eli konkreettisia tapahtumia, eikä vain Akeleyn kirjeissä annettuja vihjauksia kammottavista yhteenotoista. Kertoja jää vain passiiviseksi kokijaksi, jonka yksityistä pohdiskelua olisi myös voinut hieman leikata. Eipä ihme, että H. P. Lovecraft Historical Societyn loistavaan elokuvasovitukseen kirjoitettiin kokonaan uusi kolmas näytös.

Hitaasta aloituksesta huolimatta Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia tarjoaa pätevän ensikosketuksen H. P. Lovecraftin tuotantoon. Neljä viimeistä kertomusta ovat sen ydin ja tarinat olisi ehkä voinut järjestää eri tavoin. Jos kokonaan uusi lukija tarttuu kokoelmaan, saattaa hänen intonsa hyvinkin hyytyä alkupuolen laimeampiin kertomuksiin.

*

Vaikka Lovecraftin tuotannon kokoaminen suomennetussa muodossa on arvokas teko, löytyy Jalavan julkaisusta moitittavaa. Lukuisien lyöntivirheiden lisäksi novellien vuosiluvuissa on virheitä, ainakin internet-lähteiden perusteella. Osassa novelleista on ilmoitettu kirjoitus- ja osassa julkaisuvuosi. Lisäksi novellien alkuperäisiä englanninkielisiä nimiä ei löydy koko teoksesta, ei edes Markku Sädelehdon sekavasta esipuheesta. (Onneksi nämä ongelmat loistavat poissaolollaan Koottujen kertomusten toisessa osassa.)

Kirjoitusvirheet sinänsä ovat pikkujuttu, mutta muutama oudompi jää mietityttämään. Kuinka voi olla, että hahmo nimeltä Zadok Allen kulkee useamman kerran nimellä Zadok Alien?

Vuoden 2015 Lovecraft-sarjassa arvostellaan H. P. Lovecraftin Kootut teokset, sekä muita Lovecraftiin liittyvää, esimerkiksi elokuvaversiointeja. Sarjan arvostelut löytyvät tagista Lovecraft-sarja.