The Whisperer in Darkness
(Yhdysvallat, 2011)

H. P. Lovecraft Historical Society palaa valkokankaalle toisella täyspitkällä filmatisoinnillaan. 2005 ilmestynyt The Call of Cthulhu oli H. P. Lovecraftin alkuperäiselle novellille täysin uskollinen elokuva, joka oli toteutettu viimeistä silausta myöten kuin se olisi tehty 1930-luvulla. Uusi The Whisperer in Darkness ei ole enää mykkäelokuva, mutta muuten reitiltä ei ole poikettu kovinkaan kauas. Samannimiseen novelliin (1931) perustuva elokuva ottaa kuitenkin entistä enemmän vapauksia tarinan suhteen.

Kuiskaus pimeässä on tyypillinen Lovecraftin novelli, jossa konkreettisia tapahtumia on niukasti ja jännitys perustuu vihjauksiin. Suurin osa novellista seurataan päähenkilö Albert Wilmarthin ja Henry Akeleyn kirjeenvaihtoa, mutta tarina kulminoituu Wilmarthin vierailuun Akeleyn maatalossa. Taustalla ovat myytit Lovecraftin keksimistä Mi-go -avaruusolennoista, joiden väitetään olevan muistuttavan yhtäältä lumimiehiä kuin rapuja ja hyönteisiä. Cthulhu-mytologialle tyypilliseen tapaan onnettomat päähenkilöt sotkeutuvat keskelle kosmisen mittakaavan tapahtumia, joissa eloonjäämismahdollisuudet ovat olemattomat.

Ohjaaja Sean Branneyn ja tuottaja Adrew Lemanin yhdessä työstämä käsikirjoitus muuttaa Lovecraftin vihjailemat tapahtumat konkreettisiksi ja lisää tarinaan kokonaan uuden kolmannen näytöksen. Alkupuolella elokuva muuttaa Arkhamin ja Miskatonicin yliopiston poikkeuksellisen eläväntuntuiseksi paikaksi, jonka hahmot ovat miellyttäviä.

Pääosassa Albert Wilmarthia näyttelevä Matt Foyer, joka oli avainroolissa myös The Call of Cthulhussa, osoittaa olevansa mainio näyttelijä myös äänielokuvassa. Miehen ilmeikkäät kasvot ovat sopivan epäkonventionaaliset ja näyttelijätyö todella osuvaa. Myös monet elokuvat sivuhahmoista ovat todella muistettavia ja myös käsikirjoittajapari piipahtaa sivurooleissa.

Lovecraft-fanien kannalta ongelmallisin muutos on elokuvan loppupuoli, jossa tarinaa ikään kuin jatketaan siitä pisteestä, johon Lovecraft sen novellissaan keskeyttää. Muutos on ymmärrettävä, sillä novellissa toimiva lopetus olisi elokuvassa suoranainen antikliimaksi. Kuitenkin pikkutyttö Hannahin (Autumn Wendel) lisääminen elokuvaan tuntuu hieman tarpeettomalta, vaikka hänelläkin on funktionsa uusissa juonenkäänteissä.

Kiinnostusta herättää myös Mi-gojen toteutus. The Call of Cthulhussa käytettiin ajalleen ominaista stopmotion-animaatiota, mutta uudessa produktiossa se olisi tullut turhan kalliiksi. Los Angelesissa toimiva HPLHS onnistui kuitenkin löytämään erikoistehosteyhtiön, joka osasi toteuttaa stopmotionin kaltaista CGI-animaatiota. Lopputuloksena avaruusmörkit näyttävät itseasiassa todella hyvältä, vaikkakin 1930-luvun elokuvien tapaan hieman hassuilta. Ohjaaja Sean Branneyn mukaan elokuvassa ei yritetäkään paeta visuaalisen ilmeen komediallisuutta, eikä siihen ole tarvettakaan. Enimmäkseen film noir -tyylisesti kuvattu elokuva on riittävän synkkä ja tunnelmallinen, että muutamat hassut tehosteet menoa haittaisivat.

Sean Branney vieraili Night Visions: Maximum Halloween -festivaalin näytöksessä Helsingissä ja vihjasi samassa yhteydessä, että seuraava filmatisointi voisi olla joko Varjo menneisyydestä (The Shadow Out of Time, 1934/1936) tai Hän joka tuli käymään (The Thing on the Doorstep, 1933/1937). HPLHS:n kahden vakuuttavan filmatisoinnin perusteella molemmat elokuvat novellit olisivat varmasti hyvissä käsissä, emmekä tässä vaiheessa voi kuin kärsimättöminä odottaa.

The Whisperer in Darkness ei suinkaan ole täydellinen elokuva, mutta se on ainutlaatuinen ja hieman helpompi katselukokemus kuin mykkä edeltäjänsä. Whisperer on ehkä aavistuksen liian pitkä, mutta tunnelma säilyy enimmäkseen hyvin. Professori Wilmarth ei muutu seikkailuhahmoksi täysin kivuttomasti, mutta Matt Foyerin näyttelijätyö pitää tarinan kasassa. Lopun yllätyskäänteet varmasti riemastuttavan Lovecraft-henkisiä katsojia. Faneille ja vanhan kauhun ystäville elokuva on ilmestyttyään pakko-ostos, joka tullaan kuluttamaan puhki.