(Helsingin kaupunginteatteri, 2014)

Missä kulkee tiedemiehen vastuun raja? – Tämän valtavan kysymyksen esittää ranskalaisen Éric-Emmanuel Schmittin näytelmä Einsteinin rikos (La trahison d’Einstein), jonka Helsingin kaupunginteatteri on tuonut näyttämölle ansiokkaana sovituksena.

Ennen Toista maailmansotaa Albert Einstein (Santeri Kinnunen) kohtaa järven rannalla kulkurin (Pekka Huotari). Kuinka ollakaan nämä kaksi omalaatuista henkilöä ystävystyvät ja alkavat tavata toisiaan säännöllisesti. Tämä ei jää huomaamatta FBI:lta, joka agentti O’Neillin (Joachim Wigelius) välityksellä alkaa vaatia kulkurilta raportteja maailmankuulun fyysikon toimista.

Einsteinin rikos on voimakas dialoginäytelmä, joka ei päästä katsojaansa helpolla. Vaikka näytelmässä on huumoriakin, on se enimmäkseen hyvin vähäeleistä. Ja vaikka suhteellisuusteoriaa ei tarkemmin yleisölle selitetäkään – mikä on tavallaan harmi – ei näytelmän käsittelemiä teemoja voi kevyiksikään sanoa.

Schmittin tarina sijoittuu Toisen maailmansodan molemmille puolille ja keskiöön nousee erityisesti Einsteinin rooli atomipommin kehittämisessä. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista onkin Yhdysvaltain voitonjuhla Hiroshiman pommituksen jälkeen, jolloin Einstein ei voi kuin kauhistella massatuholla hekumointia.

Näytelmän kantava jännite on Einsteinin ja kulkurin suhde, mikä onkin onnistuttu toteuttamaan uskottavasti. Molemmat näyttelijät tekevät hienoa työtä, erityisesti Santeri Kinnunen traagisen tiedemiehen roolissa, vaikka Huotarin esittämää kulkuria voikin oikeastaan pitää näytelmän päähenkilönä. Kaksikon suhde kehittyy orgaanisesti lähtien jyrkästä vastakkainasettelusta ja edeten kohti yhteisymmärrystä. Kulkuria eivät alunalkaen miellytä Einsteinin sodanvastaiset kommentit, sillä hänen oma poikansa on kuollut sodassa. Pikkuhiljaa kulkuri oppii kuitenkin näkemään asiat Einsteinin kannalta, ja FBI:n yrityksiä mustamaalata Einstein Amerikkaa vihaavaksi kommunistiksi hän alkaa pitää täysin absurdeina.

Kari Heiskasen ohjaustyö pysyy hillittynä ja hallittuna. Se ei juurikaan muistuta parin vuoden takaista räväkkää Hamlet-tulkintaa, mutta irrottelu ei tähän aiheeseen oikein sopisikaan. Lavastus ja audiovisuaalisten keinojen käyttö on niin ikään vaatimatonta, mutta sitäkin terävämpi on ydinaseen jyrähdys, joka ei sitten paljon selityksiä kaipaakaan.

Schmittin käsikirjoituksen nerokkuus piilee Einsteinin rinnastuksessa kulkuriin, sillä näytelmän edestessä Nobel-palkittu tiedemies alkaa omalla tavallaan olla yhtä kaukana yhteiskunnan ulkopuolella kulkurikin. Samalla kulkuri tarjoaa maanläheisen näkökulman, josta tarkastella kuuluisan tiedemiehen sielunelämää sodassa, jossa hänellä ei tavallaan ole osaa eikä arpaa, mutta sitäkin suurempi vastuu. Schmitt käyttää myös Einsteinin kuuluisia lainauksia osana dialogia siten, että asiaan perehtymätönkin saattaa ne helposti tunnistaa.

Näytelmän dialogivoittoisuus saattaa vaivata joitakuita katsojia, sekä ajoittain valtavilta tuntuvat aikahypyt, mutta puolitoistatuntisena ja ilman väliaikaa teos muodostaa omanlaisensa, anteeksipyytelemättömän kokonaisuuden.

Koska alkuperäisteos sai ensi-iltansa Pariisissa vasta vuoden 2014 alussa, on mielenkiintoista miettiä, mikä tekee Einsteinin rikoksesta juuri nyt ajankohtaisen. Vastaus saattaa löytyä näytelmän alkupuolelta, jossa Einsteinia huolettaa natsipuolueen valtaannousu Saksassa. Nyky-Euroopassa, jossa äärioikeisto on jälleen kasvattanut suosiotaan poliittisena liikkeenä, voi Einsteinin rikoksen nähdä jopa varoituksena. Hitlerin noususta lähti ketjureaktio, joka imaisi mukaansa myös Einsteinin, ja johti paitsi keskitysleirien kauhuihin, myös ydinaseiden syntyyn.

Einsteinin rikoksen suurin meriitti lieneekin sen kyky herätellä pohtimaan paitsi historiallisia ja poliittisia teemoja, myös tiedemiehen vastuuta luomuksistaan. Se ei ehkä näytelmänä ole historian merkittävin teos, mutta sen esiinnostamat teemat ovat sitäkin tärkeämpiä.