(Namyeongdong1985, Etelä-Korea 2012)

Sarja: Helsinki Cine Aasia 2014.

1980-luvun Etelä-Koreassa opiskelija-aktivisteja ja muita militaristista diktatuuria vastustavia vangittiin kuulusteluihin, joihin kuului usein henkistä sekä fyysistä kidustusta. National Security kertoo yhden tällaisen tarinan, mässäilemättä mutta kaikessa karmeudessaan.

Vuonna 1985 entinen nuorten demokratiajärjestön johtaja Kim Jong-tae (Park Won-sang) tulee pidätetyksi ja joutuu viettämään 22 päivää Korean CIA:n kuulusteluissa. Möyhemmin Etelä-Korean terveysministeriksi kohonneen Kimin (1947-2011) muistelmiin perustuvassa elokuvassa miestä epäillään kytköksistä Pohjois-Koreaan, eivätkä kuulustelut hellitä ennen kuin epäilyksiin soveltuva versio totuudesta saadaan paperille.

Pitkänlinjan ohjaaja Chung Ji-young kuvaa kidutusta koruttomasti. Klaustrofobista tunnelmaa korostaa se, ettei pienestä kuulusteluhuoneesta poistuta (ennen loppua) kuin yhden takauman ja pienen fantasiajakson ajaksi.

Päivien kuluessa Kim Jong-taen ja hänen kiduttajiensa välinen suhde kehittyy yllättävän ymmärtäväiseksi, etenkin alempiarvoisten rivipoliisien osalta. Yhdessä elokuvan mieleenpainuvimmista kohtauksista uupunut poliisi pyytää Kimiä tekemään ”herrasmiesten sopimuksen” puolentunnin torkuista. National Securityssa myös kiduttajat ovat ihmisiä, vain olosuhteiden uhreja hekin.

”Haudankaivajana” tunnettu kidutusspesialisti Lee Du-han (sekavasta The Berlin Filesta tuttu Lee Geung-young) muodostuu paitsi elokuvan antagonistiksi, myös sen voimakkaimmaksi hahmoksi. Kimin ja Leen kohtaaminen vuosia myöhemmin muodostaa National Securityn kliimaksi, jossa on samaa herkkyyttä kuin This Must Be the Placen (2011) komeassa loppukohtauksessa.

National Security on paitsi tärkeä elokuva aihepiirinsä vuoksi, myös historiallista kontekstia vailla voimallinen kokemus kaikessa raadollisuudessaan. Lopputekstien aikana oikeat kidutuskuulustelujen uhrit kertovat kokemuksistaan haastatteluissa. Eleellä on toki funktionsa, etenkin kun ottaa huomioon ohjaaja Chungin kommentin siitä, että elokuva oli hänen 30-vuotisen uransa raskain kokemus, mutta hieman se silti vesittää voimakasta loppukohtausta.