Myötätunto

Saara Kotkaniemi on Henry nuorena ja vanhempanakin. (Kuva: Jukka Kontkanen.)

Saara Kotkaniemi on Henry nuorena ja vanhempanakin. (Kuva: Jukka Kontkanen.)

(Seinäjoen kaupunginteatteri, 2012-2013)

Sarja: Tampereen Teatterikesä.

Seinäjoen kaupunginteatterin Myötätunto nostaa esiin kiinnostavia kysymyksiä, mutta herättää nimestään huolimatta lähinnä sekavia tunteita.

Myötätunto on tarina viidesluokkalaisesta Henrystä, joka tulee erotetuksi koulusta provosoivan videoesityksen takia. Eksentrisen pariskunnan kasvattama Henry on innostunut väkivallasta, natseista ja mustasta huumorista, mihin koululaitoksen ymmärrys ei riitä. Rangaistukseksi Henrylle annetaan tehtäväksi valmistella uusi esitys aiheesta ”myötätunto”.

Veikko Nuutisen käsikirjoittama ja Riko Saatsin ohjaama Myötätunto käsittelee ajankohtaisia aiheita, kuten ydinperheen hajoamista, seksuaalista ahdistelua ja median vaikutusta lapsiin. Se sortuu kuitenkin joihinkin turhan heppoisiin yleistyksiin esimerkiksi väkivaltaelokuvien ja -pelien turmelevasta vaikutuksesta. Toki on selvää, ettei alaikäisen pitäisi splätter-elokuvia katsoa, mutta samalla voi tulla ohimennen leimanneeksi koko genren jotenkin ”sairaaksi”. Melkoisia stereotyyppejä ovat myös Henryn ”akateemiset” vanhemmat (Jani Johansson ja Leena Rousti).

Esitys itsessään on joka tapauksessa viihdyttävä, nopeatempoinen ja omaperäinen. Karmo Menden innovatiivista lavastusta käytetään hyväksi monin paikoin, ja välillä näyttämöltä poistutaan myös penkkien alle tai lavasteiden taakse, jolloin tapahtumia seurataan nykyaikaisesti videokuvana.

Leena Rousti ja Saara Kotkaniemi. (Kuva: Jukka Kontkanen)

Leena Rousti ja Saara Kotkaniemi. (Kuva: Jukka Kontkanen)

Saara Kotkaniemi tekee vahvan suorituksen Henryn roolissa, mutta Tuomas Kiiliäisen esittämä opettaja varastaa kuitenkin shown erityisesti yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Kiiliäinen on samaan aikaan sympaattinen ja luotaantyöntävä, koominen ja ärsyttävä, eli melkein kuin oikea ihminen.

Myötätunnosta muodostuu lopulta hieman hajanainen mosaiikki, jonka tarinat jäävät enemmän tai vähemmän kesken. Emme saa tietää, kuinka Henryn vanhempien suhde kehittyy, emmekä sitä, kuinka näytelmän traaginen tapahtumavyyhti lopulta purkautuu. Ehkä se on tarkoituskin, mutta loppu jättää hieman epätyydyttävän olon. Lopun metafiktiiviset elementit tuntuvat myös tarpeettomilta.

Myötätunto nostaa esiin tärkeitä aiheita, muttei kehittele niitä kovin pitkälle tai tarjoa mitään ratkaisuja esittämiinsä ongelmiin. Huumori on kekseliästä ja visuaalista, mutta välillä sorrutaan turhaan mustavalkoisuuteen, etenkin Liisu Mikkosen esittämän Marian kohdalla, josta tehdään muihin hahmoihin verrattuna suoranainen pyhimys.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s