(Espoon Kaupunginteatteri, 2012)

Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005) on yksi 2000-luvun eniten huomioituja suomalaisia romaaneja. Nyt Espoon Kaupunginteatteri on tehnyt ensimmäisen näyttämötulkinnan teoksesta, ja vaikkei siirtymä täysin kivuttomasti tapahdu, jää lopputuloksesta hyvä maku suuhun.

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen teknotrilleri, jossa eripuolilla maailmaa tehdyt havainnot alkavat osoittaa yhteen ja samaan lopputulokseen: maailmanloppuun. Intian valtamerestä löydetään muinaisen, äkillisesti tuhoutuneen sivilisaation rauniot, ja samaan aikaan Grönlannin mannerjään sulamisessa havaitaan yllättävä käänne. Tapahtumien keskiössä ovat muutama tiedemies ja toimittaja, jotka yrittävät pelastaa mitä pelastettavissa on.

Näytelmässä kirjan päähenkilö Sergei Savelnikovia esittää Antti Virmavirta ja hänen tutkijapariaan Amrita Desaita Miina Turunen. Toinen pariskunta muodostuu jäätikkötutkija Susan Holmista (Leena Pöysti) ja toimittaja Pierre Chamberlainista (Markus Riuttu). Kirjan suomalaiset hahmot Kari Alanen ja Anna-Leena Järvinen on jätetty näytelmän ulkopuolelle, mikä lienee käsikirjoituksellisesti järkevä valinta. Satu Silvon esittämä Venäjän ympäristöministeri sen sijaan on, ellei lisätty, niin kovasti suurenneltu hahmo.

Isomäen kirjan tieteellispainotteinen teksti ei käänny näytelmäksi kovin helposti ja ensimmäisen näytöksen puolella yleisö tuntee helposti olevansa luennolla – minne yksi kohtauksista jopa sijoittuu. Jos ympäristöasiat ja historia edes jonkin verran kiinnostavat, pääsee kukaan tuskin tylsistymään.

Näytelmäsovituksesta vastaava Maria Kilpi ja ohjaaja Jani-Petteri Olkkonen tekevät vähistä dramaattisista aineksista kiehtovaa katsottavaa. Samuli Laineen suunnitelemaa askeettista, mutta kekseliästä lavastusta käytetään hyvin, ja erityisen näppäriä ovat siirreltävä pleksiseinä sekä hiekkaa pitkin lainehtiva teatterisavu. Myös digitekniikkaa on jälleen hyödynnetty kekseliäästi.

Teknotrilleriä väritetään ensimmäisessä näytöksessä myös aavistuksen surrealistisemmalla kohtauksella, jossa intialainen mytologia yhdistyy kahden hahmon rakasteluun. Pöystin ja Riutun suoritus muistuttaa miltein tanssia.

Loppupuoli on niin kirjassa kuin näytelmässäkin parasta, vaikka kirjan tunnelmallista epilogia ei olekaan näytelmäsovitukseen sisällytetty. Maailmanlopun tunnelmaa olisi voinut vielä korostaakin, eikä se tällaisenaan muodostu vielä kovin ahdistavaksi – minkä voi nähdä hyvänä tai huonona seikkana.

Lopussa käytetään raskasta särökitaraa, mikä toi mieleeni, että Stam1nan albumi Viimeinen Atlantis (2010) perustui epäsuorasti Isomäen kirjaan, ja kirjailija kutsuttiin jopa kommentoimaan albumin tekstejä musiikkilehteen. Kyseisen albumin lopetuskappale olisi osunut näytelmän pisteeksi kuin nyrkki silmään.

Kritiikillekin on sijaa, sillä ensinnäkin Virmavirran näyttelijänlahjat eivät pääse täysin oikeuksiinsa hillityn Sergein roolsa, ja toiseksi näytelmän sävy äityy etenkin naishahmojen kohdalla paikoin melko saarnaavaksi. Sergein ja Amritan romanssin vähentäminen on hyvä päätös, etenkin kun Pierren ja Susanin romanssissa on enemmän jännitettä. Joku voisi tietysti kyseenalaistaa romanssien tarpeellisuuden teknotrillereissä ylipäätään, mutta seksuaalisuutta kuvataan kuitenkin näytelmässä esimerkillisen hyvin.

Sarasvatin hiekkaa on romaanina epätasapainoinen, mikä ongelma näytelmässä on korjaantunut kuin itsestään. Sangen monimutkainen aihe tulee käsiteltyä siten, että teokseen tutustumattomatkin pysyvät helposti kärryillä. Lopun tunnelma on käsinkosketeltava ja kokonaisuus herättää pakostakin pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Käsiohjelmaan lisätyt Isomäen jälkisanat kannattaa lukea.