(USA, 2010)

The Ward on John Carpenterin ensimmäinen ohjaustyö kymmenen vuoden tauon jälkeen. Legendaarinen ohjaaja tarjoilee kliseisen tarinan, joka jaksaa hädin tuskin pitää otteessaan edes puolitoistatuntisen kestonsa ajan.

John Carpenterin nimissä on lukuisia klassikoita, kuten Halloween (1978), Escape from New York (1981) ja The Thing (1982). Vaikkei Carpenter ole yhtään täydellistä elokuvaa tehnytkään ja joukkoon mahtuu lukuisia typeriäkin tekeleitä, on hänet tunnettu tasaisen osaavana ammattilaisena.

The Ward on kuitenkin sellainen rimanalitus, jota kulttiohjaajalta ei odottaisi. Laimea elokuva lähtee liikkeelle kun Kristen (Amber Head) passitetaan mielisairaalaan tämän poltettua omakotitalon vailla mitään muistikuvaa motiiveistaan tai menneisyydestään. Selviää tietenkin, että suljetulta osastolta on kadonnut hiljattain useampia tyttöjä, ja että sairaalan hoitomenetelmät ovat vähintäänkin kyseenalaisia.

All the Boys Love Mandy Lane (2006) -elokuvasta tunnettu Amber Head on yhtä mitäänsanomaton näyttelijä kuin ennenkin, eivätkä kanssanäyttelijät tilannetta paljon paranna. Mad Men -sarjan Jared Harris on tasaisen hyvä, mutta mitään erityistä ei hänkään pysty yksiulotteisen hahmonsa pohjalta tarjoamaan. Muita potilaita näyttelevät tytöt ovat keskinkertaisia tv-sarjoissa ja köyhissä kauhuleffoissa pyörineitä kasvoja.

Atomaaliset perusasiat ovat kuitenkin kohdallaan, mutta esimerkiksi kuvakulmat, leikkaukset ja jännitysmomentit on nähty tällaisenaan niin lukemattomia kertoja, että niitä on hankala ottaa tosissaan. Musiikissa on jälleen hyödynnetty pikkutyttöjen aavemaista lallattelua, mikä on tuskin pelottanut ketään ikinä, ja tässä se on vain surkuhupaisaa.

Mielisairaala on tietysti suoranainen kopio One Flew Over the Cuckoo’s Nest (1975) -klassikosta, aina yrmyä naishoitajaa myöten. Ihmetyttää kuinka monet tusinaelokuvat yrittävät pönkittää tekstuaalista sisältöään viittaamalla taidokkaisiin klassikoihin.

Carpenterin leffoissa täytyy tietysti olla jokin mörmö, joka jahtaa naisia pitkin käytäviä. Sellainen on myös The Wardissa, mutta tämän kävelevän kliseen maskit saavat Lordin esiintymisasut näyttämään huipputehosteilta. Kaikenlisäksi lopun typerääkin typerämmän käänteen vuoksi koko mörmö muuttuu perusteettomaksi. Juoni ei sentään ole täysin ennalta-arvattava, mutta sitäkin huonommin pohjustettu.

Aivan niin karmaisevasta legendaarisen ohjaajan flopista ei ole kysymys kuin George A. Romeron Survival of the Deadin (2009) kohdalla, mutta The Ward osoittaa joka tapauksessa, että joidenkin kulttiohjaajien kannattaisi pysyä eläkkeellä.