Metro 2033
(suom. Like, 2010)

Dmitri Gluhovski on venäläinen journalisti-kirjailija, joka tuli kansainvälisesti tunnetuksi esikoisromaanillaan Metro 2033. Gluhovski alkoi julkaista teostaan jo vuonna 2002 internetissä, luku kerrallaan. Valtavan suosion ansiosta teos julkaistiin kansissa vuonna 2005 ja suomenkielinen käännös ilmestyi 2010. Gluhovski on sittemmin kirjoittanut teokselle myös jatko-osan, Metro 2034 (suom. Like, 2011).

Metro 2033 sijoittuu nimensä mukaisesti Moskovan metroon vuonna 2033. Metro 2033 on postapokalyptinen dystopia, jossa ydinsota on tuhonnut tiettävästi koko sivilisaation ja ihmiskunnan viimeiset rippeet kamppailevat eloonjäämisestä viimeisessä turvapaikassaan, metrotunneleissa. Sillä välin maanpinnalla on kehittynyt uusia elämänmuotoja, jotka muodostavat kasvavan uhan metron asukkaille.

Gluhovskin tarinassa ydintuhosta on jo parikymmentä vuotta, mikä toimii synkkänä ennustuksena 2010-luvun lähivuosillemme. Moskovan metroon on jäänyt jokusen kymmentätuhatta ihmistä, jotka ovat asuttaneet metroasemat parhaansa mukaan. Hiljalleen asemista on kasvanut omia kaupunkivaltioitaan, joiden välille on muodostunut monimutkaiset suhteensa. Metrosta löytyy niin kommunisteja, uusnatseja, vapaakauppaa kuin valistustakin.

Nuori Artjom asuu VDNH:n asemalla, jonka nimi on peräisin vanhasta Kansantalouden saavutusten näyttelystä. VDNH on reuna-asema, jonka tuolla puolen on vain asumatonta pimeyttä. Tuosta pimeydestä saapuu kuitenkin uusi uhka, kauhua kylvävät ”mustat”, jotka eivät ole ihmisiä sen enempää kuin zombejakaan. Eräänä päivänä Arjom kohtaa Hunterin, kivikasvoisen soturin, joka antaa pojalle tehtävän: jos hän ei palaa mustien alueelta, Artjomin tulee viedä sana hänen katoamisestaan Polikseen, metron henkisen elämän keskukseen. Artjomin on lähdettävä matkaan, mutta yhdenkään asemavälin kulkeminen ei ole helppoa.

Fallout-pelejä muistuttava Metro 2033 ei esittele kovin uutta dystopiaa, mutta metronäkökulma on kekseliäs, eikä Gluhovski juurikaan tarinoi maanpäällisistä olosuhteista. Kaikki metrossa on huhuja, taikauskoa ja myyttejä, eikä mistään tiedosta voida puhuakaan. Kertoja ja lukija ovat yhtä tietämättömiä kuin Artjom, jonka askeleita tarina seuraa herkeämättä.

Tästä muodostuu myös Metro 2033:n intensiteetti. Käsittämättömät tapahtumat seuraavat toinen toistaan, eikä lukijaa etäännytetä Artjomin kengistä senttiäkään. Surrealistiset unikohtaukset elävöittävät kerrontaa, vaikka niitä loppupuolella onkin vähän turhan tiuhaan.

Gluhovski viittaa suoraan Arkadi ja Boris Strugatskin Huviretki tienpientarelle (1971), josta tutut stalkerit tosin tunnetaan paremmin Andrei Tarkovskin elokuvaversiosta Stalker (1979). Metro 2033:n maailmassa stalkkerit ovat niitä rohkeita sankareita, jotka uskaltavat uhmata maanpinnan radioaktiivisia painajaisia. Gluhovski tunteekin selvästi scifin ja fantasian keinot, ja muun muassa leikittelee jatkuvasti erilaisilla ennustuksilla ”valitusta sankarista”.

Eräs erikoinen kritiikki täytyy kuitenkin esittää: minne ovat teoksesta unohtuneet kaikki naishahmot? Artjomin utuisten äitimuistojen lisäksi ensimmäisen kahdensadan sivun aikana ei tavata yhtään naista, eikä sittenkään kuin parin repliikin verran. Metrossa kuitenkin asuu naisia siinä missä miehiäkin ja (naisten) prostituutiosta puhutaan ohimennen. Kyseessä voi olla tyylikeino, mutta sellaisenakin täysin perusteeton ja outo. Tämä sentään korjautuu teoksen jatko-osassa.

Metro 2033 on joka tapauksessa huikean monipuolinen seikkailu, joka yllättää moneen otteeseen niin juonenkäänteillä kuin syväluotaavuudellaan. Gluhovskin kuva ihmisluonnonsta on karu ja koruton, mikä tuo vielä oman vivahteensa muutenkin synkeään dystopiaan. Tunnelma voi käydä joillekin lukijoille liian ahdistavaksi, mutta muille se tarjoaa palkitsevan ja ajatuksiaherättävän lukukokemuksen.

Gluhovskin kerrotaan neuvottelevan parhaillaan Metro 2033:n filmatisoinnista, mutta lopputulosta saadaan varmaankin odottaa vielä pitkään.