JOULUKALENTERI 13/24

Gremlins
(USA 1984)

Joe Danten Riiviöt eli Gremlins (1984) on jo ikonisen aseman saavuttanut kauhukomedia, jossa joululahjaksi annetulla uudella lemmikillä onkin katastrofaaliset seuraukset. 1980-luvun mörkkileffojen parhaimmistoon kuuluva elokuva on edelleen pirullisen hauska, aavistuksen erilainen jouluelokuva.

Gremlinsin tarina käynnistyy kun keksijä Randall Peltzer (Hoyt Axton) harhailee New Yorkin kaduilla pieneen kummajaiskauppaan, jossa hän näkee ”mogwain”, hiukan pehmonallea muistuttavan otuksen, joka viheltelee ja jokeltelee kuin lapsi. Kaupan pitäjä ei suostu myymään mogwaita, mutta apupoika järjestää asian.

Mogwai, joka tarkoittaa kiinaksi ”pahaa henkeä”, saa nimekseen Gizmo, jonkin suomennoksen mukaan Jippu. Ja kyllä, skotlantilainen rock-yhtye Mogwai on ottanut nimensä juuri tästä, kuin myös suomalaisartisti Jippu. Gizmon ääninäyttelijänä toimii nuori Howie Mandel.

Gizmo päätyy päähenkilö Billy Peltzerille (Zack Galligan), joka on sarjakuvapiirtäjän urasta haaveileva pankkivirkailija. Billyn työtoveria ja ihastusta Katea näyttelee kasarileffoista tuttu Phoebe Cates, jolla on Gremlinsissä hiukan erilainen rooli kuin räväkässä Fast Times at Ridgemont High (1982) -teinikomediassa.

Mystisen mogwain kohdalla tulee noudattaa kolmea sääntöä, jotka tietysti rikotaan yksi kerrallaan. Kastuminen saa otuksen lisääntymään jakautumalla useaksi samanlaiseksi otukseksi, auringonvaro on sille hengenvaarallista ja kaikista tärkeimpänä otusta ei saisi syöttää keskiyön jälkeen. Gizmosta jakautuvat sisarukset ovat pahansisuista sakkia, jotka tarkoituksella huijaavat Billyn rikkomaan syöttämissääntöä, mikä saa mogwait koteloitumaan ja muuttumaan niiksi otsikon lupaamiksi riiviöiksi.

Gremlinsin hirviötehosteet näyttävät melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen yhä aivan mahtavilta ja tunnelma tasapainoilee sopivasti huvittavan ja pelottavan välillä. Elokuva on vahvasti itseironinen, kuten Katen monologikohtaus hänen traumaattisesta lapsuudenjoulustaan osoittaa. Kaikkea sävyttää Jerry Goldsmithin lällättävä musiikki, joka voittikin hänelle Saturn Awardin parhaasta musiikista.

On tosin myönnettävä, että Gremlins on paikoin turhankin naiivi. Karikatyyrinen miljonääri Mrs. Deagle (Polly Hollyday) on siitä hyvä esimerkki. Tietysti elokuva on lähtökohtaisesti komedia, mutta hölmöt seikat haittaavat sen uskottavuutta. Myös Billy on monissa kohtauksissa liian tyhmä, kun hänelle esimerkiksi tulee täytenä yllätyksenä, että joku voisi olla jouluna masentunut. Toisaalta ainakin Galliganin ja ylisöpön Phoebe Catesin romanssi tuntuu uskottavalta, mikä koituu monien samantyylisten elokuvien kohtaloksi.

Peräti kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa Gremlins 2: The New Batch (1990) on vielä huomattavasti edeltäjäänsä kevytmielisempi, epätasaisempi ja typerämpi. Sekin näyttäytyy tosin loistavana verrattuna Danten samanhenkiseen Small Soldiers (1998) -seikkailuelokuvaan, joka ei hyvästä ideasta huolimatta ole kestänyt aikaa.

Mutta eiväthän muutamat takaiskut riitä Gremlinsiä huonontamaan. Kekseliäät kohtaukset ja riiviöiden hömppävitsit jaksavat viihdyttää.