Ayn Rand, Atlas Shrugged
(1957)

Ayn Rand (1905-1982) on yhdysvaltalaisen kirjallisuuden kiistelty klassikko, jonka pääteoksena pidetään vuoden 1957 järkälettä Atlas Shrugged. Venäläis-amerikkalainen Rand sai jo elinaikanaan kyseenalaisen maineen kapitalismin puolustajana ja objektivistisen filosofian edustajana. Atlas Shrugged on lyhyesti sanottuna lähitulevaisuuden dystopistinen kertomus, jossa yhteiskunta ajautuu turmioon sosialistisen ohjelman alla. Poliittisista kannoista huolimatta teoksen lähtökohdat ja tarina ovat kiinnostavat, mutta teos onnistuu ennen loppua muuttumaan kauheaksi kirjalliseksi flopiksi.

(Tulee huomauttaa, että tämä ei ole puhdasverinen arvostelu, sillä näkökulmani ei ole puolueeton eikä reilu. Minulla ei ole henkilökohtaista kantaa Randin filosofiaan, mutta tämä lukukokemus osoittautui karvaaksi pettymykseksi, jonka todellinen luonne valkeni vasta käytettyäni siihen tolkuttomasti aikaa. Loppujen lopuksi jätin lukematta 1167-sivuisesta teoksesta viimeiset 130 sivua, mutta kuten jatkossa selviää, sillä ei liene mitään merkitystä.)

Atlas Shrugged kertoo Dagny Taggartista, joka on noussut Taggart Transcontinental -junaliikenneyhtiön johtoon ja yrittää pitää firmaa toiminnassa valtion alati lisääntyvistä pakkodirektiiveistä huolimatta. Hänen puolelleen asettu metallimies Hank Rearden, joka on juuri kehittänyt uuden terästä kevyemmän, halvemman ja kestävämmän metallin. Pikku hiljaa valtion kyvykkäimmät ihmiset alkavat kuitenkin yksitellen kadota, ja Dagny ryhtyy selvittämään, mistä kaikessa on kysymys.

Atlas Shrugged sijoittuu lähitulevaisuuteen, joka on kuitenkin voimakkaasti ”1950-luvun lähitulevaisuus”. On selvää, ettei Rand ole lukenut scifiä, jossa hänen muutamat hypoteesinsa oli jo 50-luvulla tehty useaan otteeseen. Yhdysvallat on tarinassa viimeinen kapitalistinen yhteiskunta kaikkien maailman valtioiden muututtua kommunistisiksi ”kansantasavalloiksi”. Atlas Shrugged onkin mitä suurimmassa määrin kommunismikriittisen aikansa lapsi, mutta Randin jatkuva kapitalismin puolustus on enimmäkseen hyvin perusteltua. Romaania ei vain tule lukea samoin silmin kuin nykyaikana kirjoitettua teosta.

Kolmeen osaan jaettu Atlas Shrugged jakautuu lukijan silmissä kahteen osaan. Osat I ja II jatkavat samaa tarinaa, jonka protagonisti on Dagny, ja jonka salaperäiseen taustakertomukseen vihjaileva tarina toimii kuin trilleri. Hetkittäin tarina polkee paikoillaan, mutta Randin teksti on enimmäkseen terävää ja hän käsittelee esimerkiksi ihmissuhteita virkistävän erilaisesti kuin useimmat 1900-luvun kirjailijat.

Mysteerikertomusta tosin kehitellään aivan liian kauan ja kriittisempi lukija kokee jo tässä vaiheessa Randin aliarvioivan yleisönsä älykkyyden. En halua tässä paljastaa teoksen olennaisia käänteitä, mutta sanokaamme, että kaikki on ennalta-arvattavaa jo ensimmäisistä luvuista lähtien.

Randin henkilöhahmot eivät ole kovin moniulotteisia, vaikka ne hiukan syvenevätkin tarinan edetessä. Poliitikot ovat lyhytnäköisiä loisia ja teollisuuspohatat visionäärisiä sankareita. ”Läpinäkyvyys” riitä kuvaamaan tätä kerronnallista tyyliä.

Kirjan kolmannen ja pisimmän osan alussa koko tarinan mysteeri räjäytetään kuitenkin kerralla auki, kerronnan muuttuessa staattiseksi ja saarnaavaksi. Seuraavat 100 sivua ovat yhtä tuskaa, kun Dagny huokailee ihastuksesta teoksen hypotetisoiman utopian äärellä. Tarina käynnistyy suvannon jälkeen uudelleen, mutta pahin on vielä edessä.

Atlas Shruggedin pahamaineisin osuus on teoksen kolmannen osan seitsemäs luku, joka alkaa sopivasti sivuilta 1000. Tähän mennessä tarina on saavuttanut stagnaation ja teoksen filosofinen kanta on tullut typerimmällekin lukijalle täysin selväksi. Mitä sitten seuraa on (painoksesta riippuen) 60-70 -sivuinen monologi, tai oikeastaan radiopuheenvuoro, joka on tauotonta pseudofilosofista mössöä. Kyseessä on esseemäinen julistus romaanin filosofiasta ja päähenkilöiden ymmärtämästä ”totuudesta”.

Tähän puheenvuoroon hyytyy urhoollisinkin lukija. Randin teksti muuttuu suorastaan surkeaksi, ja on hankala uskoa, että kirjoittaja oli todellisuudessa myös filosofi. Hänen rationalistinen argumentaationsa on käsitteellistä mössöä, jossa pyöritellään edestakaisin sellaisia käsitteitä kuin ”sacrifice”, ”justification”, ”integrity”, ”virtue” ja ”value”. Pituudesta huolimatta tämä luku ei tarjoa mitään uutta teokseen – ei sitten mitään, mitä lukija ei olisi jo tajunnut.

On hankala sanoa kumpi loukkaavampaa: lukijan älykkyyden aliarviointi vai tekstin tyhjänpäiväisyys. Rationalistista argumentaatiota ihmisen hyveistä ja mielenliikkeistä voi verrata helposti jopa René Descartesin Sielun liikutuksiin (1649), jossa samaan tapaan eritellään henkisen elämän eri osatekijöitä ja niiden suhteita. On kuitenkin silmiinpistävää, että Descartesin yli 350-vuotias teksti on silti elävämpää ja terävämpää kuin Randin pikkuvanha analyysi.

Tässä kohtaa lukija tajuaa, että tämän on tarkoitus olla romaani. Eikai kukaan voi oikeasti kuvitella, että tämä on hyvää kertomakirjallista tekstiä? Ehkä kauheinta onkin Randin itseriittoisuus: hän kuvittelee voivansa läjäyttää amatöörimäisen esseensä keskelle romaania ikään kuin se olisi jotenkin kiinnostavaa. Voiko kirjailija olla näin harhainen sen suhteen, mikä lukijaa kiinnostaa?

Rand käyttää tätä foorumia myös metafyysisen objektivisminsa puolustukseen, mutta objektivismi ei suoranaisesti liity teoksen yhteiskuntafilosofiseen perspektiiviin. Eikä kirjoittaja ole tässä suhteessa edes johdonmukainen: hän puhuu ikään kuin materialistinen objektivisti, mutta julistaa samalla kuinka ”minuus” on yhtä kuin mielemme, erotellen dualistisesti sielun ja ruumiin toisistaan. Haiskahtaa epäilyttävältä.

Entä mitä sitten loppuromaanissa tapahtuu? Ilmeisesti maailma rakennetaan uudelleen nyt kun kaikki ovat nähneet filosofian valon. Edes Wikipedian juonisynopsis ei mene tämän tarkemmin yksityiskohtiin. Henkilökohtaisesti on vaikea kuvitella, että ketään enää kiinnostaa.

Lienee kaiken ironian huippu, että Ayn Rand piti Atlas Shruggedia pääteoksenaan ja lopetti sen myötä fiktion kirjoittamiseen. Ilmeisesti edeltäneet romaanit We the Living (1936), Anthem (1938) ja Simpsoneissa asti viitattu The Fountainhead (1943) ovat huomattavasti parempia. Toisen maailmansodan jälkeen Randin kirjailijaego voitti kenties hänen suorasanaisesti puolustamansa järjen.

Altas Shruggedista ilmestyi ensimmäinen elokuvasovitus keväällä 2011 ohjaaja Paul Johanssonin toimesta. Teoksen ensimmäisen osan käsittävä elokuva floppasi kuitenkin näyttävästi lipputuloissa, ja jatko-osien valmistuminen on toistaiseksi epävarmaa.

Yhteenvetona todettakoon, että Atlas Shrugged tulee moneen kertaan kumonneeksi kiinnostavat lähtökohtansa. Teos jää kaipaamaan raskasta editointia ja kirjoittajan itsehillintää.

–

Ketä kiinnostaa? – oli kysymys, jonka esitin itselleni teoksen sivulla 1034. Tekstin haastavuudesta ja pituudesta johtuen olin lukenut sitä useamman kuukauden ja pidin siitä etenkin alkupuolella kovasti. Annoin anteeksi läpinäkyvän juonen ja jopa sadan sivun paikallaanpolkemisen, mutta lopulta tuo pituudeltaan ja tyhjänpäiväisyydeltään massiivinen puheenvuoro nujersi tahtoni. En yleensä jätä kirjoja kesken, vaikka kuinka mieli tekisi. Nyt vein Atlas Shruggedin hyllyyn, nappasin toisen teoksen ja huomasin pitkästä aikaa kuinka nautinnollista lukeminen voi olla.