I’m a Cyborg, but That’s OK
(Ssaibogeujiman Gwaenchanha, Etelä-Korea 2006)

Park Chan-wook lienee kiistatta tunnetuin etelä-korealainen ohjaaja, mutta I’m a Cyborg, but that’s OK (2006) on kenties hänen vähiten tunnettu elokuvansa. Park muistetaan parhaiten Joint Security Area (2000), Sympathy for Mr. Vengeance (2002) ja Oldboy (2003) -elokuvista, kuin myös yllättävän uskottavasta vampyyrielokuvasta Thirst (2009). Jopa Parkin lyhytelokuva Night Fishing (2011) on saanut paljon huomiota ja se esitettiin myös Suomessa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla.

I’m a Cyborg, but That’s OK on eräänlainen romanttinen komedia, vaikka selkeästi mihinkään genreen se ei asetu. Nuori nainen nimeltä Young-goon (Su-jeong Lim) passitetaan mielisairaalaan, sillä hän kuvittelee olevansa kyborgi. Naisen yritys ”ladata akkunsa” tunkemalla sähköjohto ranteeseensa tulkitaan itsemurhayritykseksi, kuin myös hänen kieltäytymisensä syömästä mitään.

Mielisairaalassa Young-goonin huomaa naamarin takana piileskelevä varas Park Il-sun, jota näyttelee tanssijana ja muusikkonakin kunnostautunut pop-ikoni Rain. Park uskoo voivansa varastaa myös abstrakteja ominaisuuksia, kuten muiden kykyjä, ja hän pelkää katoavansa pikkuhiljaa pelkäksi pisteeksi. Young-goon haluaa kostaa isoäitinsä mielisairaalaan kidnapanneille valkotakeille, ja hän pyytääkin Parkia varastamaan pois hänen sympatiansa – jotta kosto sujuisi helpommin. Tämä on kuitenkin vain yksi elokuvan tarinakaarista, joita on lukuisia.

I’m a Cyborgin parasta antia ovat ehdottomasti värikkäät ja visuaalisesti häikäisevät fantasiakohtaukset, joissa nähdään muun muassa Young-goon kuvittelemanaan kyborgina ampumassa hoitajiaan lakoon. Park Chan-wook hallitsee taas suvereenisti voimakkaan kuvaston. Haahuilevan tarinan kohdalla on toisin, ja elokuva onnistuu sekoittamaan katsojansa yhä uudestaan ja uudestaan erilaisilla käänteillä ja sivutarinoilla. Elokuva myös loppuu kuin seinään, eikä mikään tarina saavuta sulkeumaa.

Ongelmistaan huolimatta I’m a Cyborg, but That’s OK on perin viihdyttävä, tarjoten monia hauskoja, kekseliäitä ja hellyttäviäkin kohtauksia. Elokuva erottuu tyyliltään ja teemoiltaan Parkin muista, ensimmäkseen vakavamielisistä teoksista. Se on virkistävä ja häkellyttävä, mutta epätäydellisyydessään ärsyttävä. Näin kauniilla elokuvalla olisi ollut mahdollisuudet täydellisyyteen.