(Kansallisteatteri, 2016)

Mitä tekee hirttäjä, kun hirttämisestä tehdään laitonta? – Tämän kysymyksen esittää Martin McDonaghin tiivistunnelmainen satiiri Hirttäjät, joka saapui Kansallisteatteriin pian kansainvälisen kantaesityksensä jälkeen.

Brittiläisen Martin McDonaghin vasta viime vuonna kantaesityksensä saanut Hangmen, eli Hirttäjät, on musta komedia Englannin viimeisistä hirttäjistä. Näytelmä alkaa vuodesta 1963, jolloin syyttömyyttään vakuutteleva Hennessy (Samuli Niittymäki) pääsee hengestään äreän hirttäjän Harry Waden (Petri Manninen) käsissä.

Tästä hypätään vuoteen 1965 ja päivään, jolloin hirttäminen kielletään lailla. Waden vaimonsa Alicen (Paula Siimes) kanssa pitämään pubiin astelee erikoinen nuori mies Mooney (Heikki Pitkänen), joka sekoittaa pikkukylän tapahtumat – ja saattaapa kaveri liittyä jotenkin siihen Hennessyn tapaukseenkin.

Hirttäjät on puitteiltaan pienimuotoinen näytelmä, jonka tapahtumat sijoittuvat miltein kokonaan pubin neljän seinän sisälle ja reilun vuorokauden ajalle. Hieman epävarmasti alkava näytelmä kasvattaa kierroksia ja intensiteettiä toiselle puoliskolle siirryttäessä, ja lopulta se saa jopa trillerimäisiä piirteitä.

Hirttäjien voima on keskusnäyttelijöissä ja terävässä käsikirjoituksessa. Muun muassa In Bruges -elokuvasta (2008) tunnettu McDonagh rakentaa hahmojaan osaavalla dialogilla, joka on välillä tosin sen verran runsassanaista, että sekä katsoja että näyttelijä meinaavat pudota kelkasta. Valitettavasti Sami Parkkisen suomennos ei täysin vakuuta, ja etenkin näytelmän runsasta kiroilua käännettäessä on tehty erikoisia valintoja.

Kirkkaimmin lavalla loistavat pääosaa hallitusti esittävä Manninen, roolissaan erinomaisen ketku ja arvaamaton Pitkänen, sekä yhdenkin kohtauksen roolissaan näytelmän mieleenpainuvin esiintyjä Kristo Salminen, joka saapastelee pubiin mahtailevana ex-hirttäjä Albert Pierrepointina. Waden tytärtä esittävä Alina Tomnikov suoriutuu myös hyvin mököttävän teinitytön roolistaan, ja Jani Karvinen, Ilja Peltonen ja Timo Tuominen tarjoavat näytelmän varmimmat naurut pubin koomisina kanta-asiakkaina.

Kehuja ansaitsee myös Kati Lukan autenttinen lavastus, sekä tietysti ohjaaja Mika Myllyaho, joka on aiemminkin tuonut McDonaghin näytelmän (Inishmoren luutnantti, 2001/2004) Kansallisteatterin lavalle.

Hirttäjät ei ehkä loppupeleissä ole tavattoman mieleenpainuva näytelmä, mutta se toimii erittäin hyvin tummanpuhuvana, satiirisena komediana. Ohimennen näytelmä onnistuu myös ottamaan kantaa sen ytimessä sykkivään keskusteluun kuolemantuomion ongelmista ja kieltämisestä.